Ei tästä mitään tule. Tapahtuu paljon, tapahtuu helkkarin hienoja ja hyviä asioita, enkä minä kerkeä kirjata niitä ylös. Toisaalta onko niissä mitään kirjoitettavaakaan, kun kaikki on vaan lovee, rakkautta, ihanaa ja upeeta? Kel´onni on, se onnen kätkeköön?
Ehkä mie jossain välissä taas tulen tänne ja saan aikaa, mutta nyt töitä on niin paljon, että kun kotiin saavun, en jaksa edes kissaa kirjoittaa. Hän muuten yrittää ylipuhua minua kissan ottamiseen, minä taas selitän, että sen jälkeen pitäisi aina hoitaja hankkia ja vaivavaiva. Mutta olisihan se ihana. Toinen pörri taloon tuon nykyisen ihanan lisäksi.
Olen kovin rakastunut. Rakastan paljon. Miten tässä näin kävi?
lauantai 13. toukokuuta 2017
perjantai 28. huhtikuuta 2017
Turvakoti
Kun arki tuntuu juhlalta, ollaan jännän äärellä. Ei sellaista minulla koskaan ole ollut. Aina olen odotellut jotain, pidätellyt; viikonloppua, lomaa, yhteistä aikaa, keikkaa, palkkapäivää, kesää, syksyä varten. Siinä sivussa elänyt toki elämääni, mutta paljon siinä on ollut suvantokohtia, joissa olen lillunut seisovassa vedessä.
Nyt elämässä tapahtuu. Ovatkohan käynnissä ne minun elämäni ruuhkavuodet? Töihin saisin muuttaa vaikka asumaan, eivät ne hommat tekemällä lopu. Varsinainen ammatinharjoittaja saapui suolatehtaalle eilen, ei voi sanoa, että hänestä vielä ensimmäisenä päivänä varsinaisesti olisi ollut työntekijäksi. Loma oli tehnyt tehtävänsä, ihminen puuhasteli, eikä ollut aivan sata lasissa mukana. Mutta tästä se lähtee, sitten ryhdytään jakamaan hommia, ehkä saamme niitä sen jälkeen oikeasti tehtyäkin vauhdikkaammin. Plussaksi luen itselleni, että opin huhtikuun aikana tehdessäni paljon. Nyt osaan kysyä oikeita kysymyksiä.
Suru valtasi minut, kun huomasin, että Tuska-festivaalin aikainen tyttöleiri ei enää kohdallani tulekaan tapahtumaan. Jotenkin elin sellaisessa kummallisessa kuplassa, että olisimme kaikki mahtuneet luokseni, niin me kuin Hän, mutta niin ei tule käymään. Leiri järjestetään toisaalla ja minusta tulee ulkojäsen, kun en Häntä aio yksin kotiin jättää. Miksi se on aina niin, että pitää valita? Miksei voi saada kaikkea? (Retorisia kysymyksiä, en tarvitse vastausta.)
Kotona arki on juhlaa. Jokainen arkinen toimi on rakkautta täynnä. Hellyyttä ja hyvää mieltä. En minä tiennyt, että tällaista voi olla. Enkä todellakaan osannut odottaa. Mutta kiire tässä tulee, aikaa ei tahdo riittää kirjoittamiseen. Etenkin kun vapaa-aikaani olen paljon käyttänyt kirjojen lukemiseen. Olen löytänyt jotain kuolleeksi luulemaani itsestäni jälleen. Minun on hyvä olla.
Nyt elämässä tapahtuu. Ovatkohan käynnissä ne minun elämäni ruuhkavuodet? Töihin saisin muuttaa vaikka asumaan, eivät ne hommat tekemällä lopu. Varsinainen ammatinharjoittaja saapui suolatehtaalle eilen, ei voi sanoa, että hänestä vielä ensimmäisenä päivänä varsinaisesti olisi ollut työntekijäksi. Loma oli tehnyt tehtävänsä, ihminen puuhasteli, eikä ollut aivan sata lasissa mukana. Mutta tästä se lähtee, sitten ryhdytään jakamaan hommia, ehkä saamme niitä sen jälkeen oikeasti tehtyäkin vauhdikkaammin. Plussaksi luen itselleni, että opin huhtikuun aikana tehdessäni paljon. Nyt osaan kysyä oikeita kysymyksiä.
Suru valtasi minut, kun huomasin, että Tuska-festivaalin aikainen tyttöleiri ei enää kohdallani tulekaan tapahtumaan. Jotenkin elin sellaisessa kummallisessa kuplassa, että olisimme kaikki mahtuneet luokseni, niin me kuin Hän, mutta niin ei tule käymään. Leiri järjestetään toisaalla ja minusta tulee ulkojäsen, kun en Häntä aio yksin kotiin jättää. Miksi se on aina niin, että pitää valita? Miksei voi saada kaikkea? (Retorisia kysymyksiä, en tarvitse vastausta.)
Kotona arki on juhlaa. Jokainen arkinen toimi on rakkautta täynnä. Hellyyttä ja hyvää mieltä. En minä tiennyt, että tällaista voi olla. Enkä todellakaan osannut odottaa. Mutta kiire tässä tulee, aikaa ei tahdo riittää kirjoittamiseen. Etenkin kun vapaa-aikaani olen paljon käyttänyt kirjojen lukemiseen. Olen löytänyt jotain kuolleeksi luulemaani itsestäni jälleen. Minun on hyvä olla.
lauantai 15. huhtikuuta 2017
Puoliaika
Olen puolivälissä kidutusta. Vielä seitsemän työpäivää.
Paljon olen oppinut, vaikuttaa, että olenkin enemmän kuin "monkey sees, monkey does" -tyyppi. Pitänee sanoa, että olen itsestäni ennen aikaisesti ylpeä. Minun ei ole tarvinnut ottaa naurettavasti yhteyttä ammatin varsinaiseen harjoittajaan tekstarilla. Aina on löytynyt joku muu, joka on osannut kertoa minulle, mitä teen. Olen tehnyt ihmeellisiä asioita. Töihin saapuneet ovat saaneet työsopimuksensa, käyttäjätunnuksensa ja ne onnettomat, jotka ovat jääneet ilman palkkaansa, ovat aivan itse vastuussa asioista, kun eivät ole ilmoittaneet tietojensa muuutumista.
Eilen kipitimme yläkylille. Kauppareissun varjolla kävimme naapurilähiön baarissa. Siinä, missä kävin ensimmäisen kerran baariretkellä, kun eron jälkeen sain rahaa sen verran, että pystyin muuhunkin kuin vain istumaan parvekkeella ja katsemaan auringonlaskua. Eikä siitä ole kuitenkaan niin kauan aikaa, vajaa kymmenen vuotta. Olen monesti viime aikoina miettinyt, että ilman S.ia en olisi näin tyytyväinen nykyiseen osaani. Arvostan asioita, joita aikaisemmin en osannut arvostaa. En ikinä arvannut, että maailmassa olisi minulle näin paljon lämpöä ja rakkautta. Hän sitä minulle antaa, lahjoittaa runsaasti.
Lämpö ja rakkaus minut pinnalla pitävät tässäkin rytinässä. Vielä seitsemän päivää, kukaan ei ole haavoittunut, eikä hipaisusta oteta. Hän tekee kotona osansa, Hän rakastaa ja tukee. Maailma on hyvä, vaikkei vielä kevättä kuulukaan. Onneksi edes on valoa.
Floristinen katsaus: sitruunamelissa kuoli. Oli liian pieni. Kaikki muut jaksavat juurtua reippaasti. Varmaan vielä hankin muutaman basilikan ihan hevi-osastolta. Ensin syödään niistä, sitten loput joutuvat kesäkidutukseen parvekkeelle. Viherosastolle ei muuten välttämättä hyvää kuulu, kuittasin ruohonvaihdon ravinnepuikolla. Paha ihminen.
Paljon olen oppinut, vaikuttaa, että olenkin enemmän kuin "monkey sees, monkey does" -tyyppi. Pitänee sanoa, että olen itsestäni ennen aikaisesti ylpeä. Minun ei ole tarvinnut ottaa naurettavasti yhteyttä ammatin varsinaiseen harjoittajaan tekstarilla. Aina on löytynyt joku muu, joka on osannut kertoa minulle, mitä teen. Olen tehnyt ihmeellisiä asioita. Töihin saapuneet ovat saaneet työsopimuksensa, käyttäjätunnuksensa ja ne onnettomat, jotka ovat jääneet ilman palkkaansa, ovat aivan itse vastuussa asioista, kun eivät ole ilmoittaneet tietojensa muuutumista.
Eilen kipitimme yläkylille. Kauppareissun varjolla kävimme naapurilähiön baarissa. Siinä, missä kävin ensimmäisen kerran baariretkellä, kun eron jälkeen sain rahaa sen verran, että pystyin muuhunkin kuin vain istumaan parvekkeella ja katsemaan auringonlaskua. Eikä siitä ole kuitenkaan niin kauan aikaa, vajaa kymmenen vuotta. Olen monesti viime aikoina miettinyt, että ilman S.ia en olisi näin tyytyväinen nykyiseen osaani. Arvostan asioita, joita aikaisemmin en osannut arvostaa. En ikinä arvannut, että maailmassa olisi minulle näin paljon lämpöä ja rakkautta. Hän sitä minulle antaa, lahjoittaa runsaasti.
Lämpö ja rakkaus minut pinnalla pitävät tässäkin rytinässä. Vielä seitsemän päivää, kukaan ei ole haavoittunut, eikä hipaisusta oteta. Hän tekee kotona osansa, Hän rakastaa ja tukee. Maailma on hyvä, vaikkei vielä kevättä kuulukaan. Onneksi edes on valoa.
Floristinen katsaus: sitruunamelissa kuoli. Oli liian pieni. Kaikki muut jaksavat juurtua reippaasti. Varmaan vielä hankin muutaman basilikan ihan hevi-osastolta. Ensin syödään niistä, sitten loput joutuvat kesäkidutukseen parvekkeelle. Viherosastolle ei muuten välttämättä hyvää kuulu, kuittasin ruohonvaihdon ravinnepuikolla. Paha ihminen.
tiistai 4. huhtikuuta 2017
Don't call me
Ensimmäinen hirviöpäivä takana. Tulee kuulkaas pitkä kuukausi, kuukausista julmin. Mutta veikkaan, että jos tästä selviän hengissä (eilen meinasin vihapäänä kävellä auton alle), niin cv:seen on jotain kivaa kirjoitettavaa. Sitten oikeasti osaan jotain.
Voi olla, ettei paljon energia riitä kirjoitteluun. Voi myös olla, että tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Tämähän sitä tarjoaisi. Muuta ajateltavaa on luvassa myös Eilepan postikaapissa odottavan taimiboksin muodossa. Hän lupasi käydä sen hakemassa.
Keksin muuten pannukakkureseptin.
Banaanipannukakkuja
1,5 ylikypsää banaania mössönä
1,5 dl kreikkalaista jogurttia
2 kananmunaa
Suolaa, sokeria
Kanelia, kardemummaa
2,5 dl jauhoja (meni ohraa, vehnää ja kaurahiutaleita), siihen sotkettuna 3 tl leivinjauhetta
N. 2 dl kuivaa omenasiideriä
3-4 rkl sulatettua margariinia
Sotke ainekset. Anna hetki levätä. Paista blinipannukokoisia paksuhkoja lettuja. Tarjoa viikunahillon ja vaniljakastikkeen kanssa. Ihana jälkiruoka, törkeän herkullista! Hänen poikansa aikoi tulla kylään päästäisenä. Ottovelikin olisi tulossa. Taidan tietää, mitä tarjoan.
Voi olla, ettei paljon energia riitä kirjoitteluun. Voi myös olla, että tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Tämähän sitä tarjoaisi. Muuta ajateltavaa on luvassa myös Eilepan postikaapissa odottavan taimiboksin muodossa. Hän lupasi käydä sen hakemassa.
Keksin muuten pannukakkureseptin.
Banaanipannukakkuja
1,5 ylikypsää banaania mössönä
1,5 dl kreikkalaista jogurttia
2 kananmunaa
Suolaa, sokeria
Kanelia, kardemummaa
2,5 dl jauhoja (meni ohraa, vehnää ja kaurahiutaleita), siihen sotkettuna 3 tl leivinjauhetta
N. 2 dl kuivaa omenasiideriä
3-4 rkl sulatettua margariinia
Sotke ainekset. Anna hetki levätä. Paista blinipannukokoisia paksuhkoja lettuja. Tarjoa viikunahillon ja vaniljakastikkeen kanssa. Ihana jälkiruoka, törkeän herkullista! Hänen poikansa aikoi tulla kylään päästäisenä. Ottovelikin olisi tulossa. Taidan tietää, mitä tarjoan.
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Vuosipäivä
Tahdoimme juhlistaa tapaamisemme vuosipäivää jotenkin. Oli molemmista sen verran merkittävä tapahtuma elämässämme. En olisi vuosi sitten ex-puolison hautajaisiin osallistuessani arvannut samalla retkellä tapaavani miestä, josta tulee tuleva puolisoni. Olin hautajaisvollaamisesta punasilmäinen humalikko, joka omnipotentian vallassa hyökkäsi tuntemattoman miehen kaulaan baarin pihalla. Mutta jotain ihmeellistä siinä tapahti, kun mies ei karannutkaan paikalta, vaan lähti seuraamaan.
Vuosi on ollut täynnä tapahtumia, hienoja ja kamalia, loppua kohti aina vain parempia. Meillä on oma kieli, huumori ja joukkuehenki. Yhdessä kestämme mitä vain. Yhdessä olemme enemmän kuin yksittäisten tekojemme summa.
Hyvissä ajoin läksimme kaupungille, kumpikaan ei kiirelaukasta pidä. Poikkesimme Vltavassa yksillä. Sen päälle raahasin Hänet mukanani Sokokselle, enpä arvannut siellä olevan jonkun hullun hulabaloo-ostospäivän. Alaketra oli täynnä laareja ja niitä penkovia naisia. Kaiken ikäisiä ja -kokoisia. Pelotti. Koska niin harvoin käyn keskustassa, päätin kuitenkin, että Joe Blascon meikkivoide olisi saatava, kun kerta sinne saakka oli päästy.
Onnistuihan se, eikä edes Hän kerennyt hermostua. Päin vastoin Hän jopa huvitti myyjäneitoa kertomalla olleensa ensimmäisiä meikkaavia poikia Helsingissä. Onneksi emme tavanneet vielä silloin. Ihmeenä pidän tapaamistamme edelleen.
Ostoshetken jälkeen kävelimme läpi kaupungin. Hänen seuransa tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi, ihanaa notkua komean miehen käsipuolessa. Olemme näyttävä pari, isoja ihmisiä.
Krog Robassa palvelu pelasi. Interiööri on kaunis; korkeat huoneet, isot ikkunat. Palvelualtis henkilökunta suositteli possunposki-annosta, se olikin herkkua. Emmervehnää, uunipunajuuria ja lehtikaalisipsejä. Annos riitti täyttämään meidät, vaikka jätimme alkuruuan väliin. Minä otin jälkiruuaksi palan juustoa, kun viiniäkin vielä oli. Hän taas kruunasi ateriansa Irish coffeella.
Kaupunkikierros jäi lyhyeksi. Tulimme kotiin kulkematta baariryppäiden kautta. Katsoin illalla Kaurismäen Le Havren ja tietysti vollotin lopussa. Minua on kovin helppo liikuttaa. Rakkauden voima osoittaa tehonsa.
Perjantaina kävimme äänestämässä ennakkoon. On niin ihanaa, kun puoliso on kiinnostunut yhteiskunnasta. Tänään nauratti, kun Hän sanoi suorastaan ikävöivänsä Kataisen hallitusta, kun vertasi menoa nykyisen isopään näköalattomaan ja lain rajoja venyttävään toimintaan. Mutta minkäs teet, eivät meidän ehdokaspuolueemme tule kunnallispolitiikassa voittamaan, mutta pakkohan se on yrittää. Jos ei äänestä, ei voi purnata.
Vuosi on ollut täynnä tapahtumia, hienoja ja kamalia, loppua kohti aina vain parempia. Meillä on oma kieli, huumori ja joukkuehenki. Yhdessä kestämme mitä vain. Yhdessä olemme enemmän kuin yksittäisten tekojemme summa.
Hyvissä ajoin läksimme kaupungille, kumpikaan ei kiirelaukasta pidä. Poikkesimme Vltavassa yksillä. Sen päälle raahasin Hänet mukanani Sokokselle, enpä arvannut siellä olevan jonkun hullun hulabaloo-ostospäivän. Alaketra oli täynnä laareja ja niitä penkovia naisia. Kaiken ikäisiä ja -kokoisia. Pelotti. Koska niin harvoin käyn keskustassa, päätin kuitenkin, että Joe Blascon meikkivoide olisi saatava, kun kerta sinne saakka oli päästy.
Onnistuihan se, eikä edes Hän kerennyt hermostua. Päin vastoin Hän jopa huvitti myyjäneitoa kertomalla olleensa ensimmäisiä meikkaavia poikia Helsingissä. Onneksi emme tavanneet vielä silloin. Ihmeenä pidän tapaamistamme edelleen.
Ostoshetken jälkeen kävelimme läpi kaupungin. Hänen seuransa tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi, ihanaa notkua komean miehen käsipuolessa. Olemme näyttävä pari, isoja ihmisiä.
Krog Robassa palvelu pelasi. Interiööri on kaunis; korkeat huoneet, isot ikkunat. Palvelualtis henkilökunta suositteli possunposki-annosta, se olikin herkkua. Emmervehnää, uunipunajuuria ja lehtikaalisipsejä. Annos riitti täyttämään meidät, vaikka jätimme alkuruuan väliin. Minä otin jälkiruuaksi palan juustoa, kun viiniäkin vielä oli. Hän taas kruunasi ateriansa Irish coffeella.
Kaupunkikierros jäi lyhyeksi. Tulimme kotiin kulkematta baariryppäiden kautta. Katsoin illalla Kaurismäen Le Havren ja tietysti vollotin lopussa. Minua on kovin helppo liikuttaa. Rakkauden voima osoittaa tehonsa.
Perjantaina kävimme äänestämässä ennakkoon. On niin ihanaa, kun puoliso on kiinnostunut yhteiskunnasta. Tänään nauratti, kun Hän sanoi suorastaan ikävöivänsä Kataisen hallitusta, kun vertasi menoa nykyisen isopään näköalattomaan ja lain rajoja venyttävään toimintaan. Mutta minkäs teet, eivät meidän ehdokaspuolueemme tule kunnallispolitiikassa voittamaan, mutta pakkohan se on yrittää. Jos ei äänestä, ei voi purnata.
lauantai 1. huhtikuuta 2017
Sitten yks´kaks jotain tapahtuu
Ei minulla oikeastaan muuta asiaa ollut.
Yritin selitellä yhtä vuotta. Tajusin, etten voi. Minulle tapahtui pahaa, hyvää, hienoa, ihanaa; minulle elämä tuli taas kylään.
***
Yritin selitellä yhtä vuotta. Tajusin, etten voi. Minulle tapahtui pahaa, hyvää, hienoa, ihanaa; minulle elämä tuli taas kylään.
***
This
chapter says
"Put
it out of your mind"
Mmm, give
it time....
The fine
purple
The purest
gold
The red of
the Sacred Heart
The grey of
a ghost
The
"L" of the lips are open
To the
"O" of the Host
The
"V" of the velvet
Of all of
the people in the world
Why should
I love you?
There's
just something 'bout you
There's
just something 'bout you
Of all the
people in the world
Why should
I love you?
Have you
ever seen a picture
Of Jesus
laughing?
Mmm, do you
think
He had a
beautiful smile?
A smile
that healed
Of all the
people in the world
Why should
I love you?
There's
just something 'bout you
There's
just something 'bout you
Of all the
people in the world
Why should
I love you?
Of all the
people in the world
Why should
I love you?
The fine
purple
The purest
gold
The red of
the Sacred Heart
The grey of
a ghost
The
"L" of the lips are open
To the
"O" of the Host
The
"V" of the velvet
The
"E" of my eye
The eye in
wonder
The eye
that sees
The
"I" that loves you
Of all the
people in the world
Why should
I love you?
maanantai 27. maaliskuuta 2017
Tavallista kivaa
Oikeasti. Ei ole tapahtunut mitään maata mullistavaa. Kunhan nyt kaksi hullua rakastaa toisiaan. Ja se tästä niin ihanaa tekeekin, pieniä suuria asioita kerromme toisillemme joka päivä. Joka päivä ihmettelen kohtaloa, välillä kovin julmaa, välillä täynnä onnensirpaleita.
Lauantaina kävimme pienellä baarikierroksella. Olimme kotona jo ennen puoliyötä. Kivaa oli, mutta turha siellä on pilkkuun saakka notkua, kun saalis on jo kelattu sisään. Parhaat syötit säästämme kotiin. Hänen kanssaan on ilo liikkua, pidämme ihmisistä pieninä annoksina.
Sunnuntaina minulla oli roolipelikerho. Onneksi edes toinen porukka on koossa ja pelaa. Harmi olisi luopua kivasta harrastuksesta. Toisen porukan tapaamisia ei taida olla luvassa, koska väärinymmärrys Hänen luonteestaan erotti minut porukasta. Ehkä ihmiset joskus tajuavat, että ihminen voi muuttua tahtoessaan.
Töissä pelottaa. Neljä päivää ja olen yksin. Päivittäin vielä kohtaan tilanteta, joissa sormi hakeutuu suuhun ja koen suurta tarvetta karata ulos ovesta. Kun rutiini puuttuu, niin pelottaa. Onneksi Hän tekee osansa kotona, saattaisin olla melkoisen rikki ilman tukea.
Lauantaina kävimme pienellä baarikierroksella. Olimme kotona jo ennen puoliyötä. Kivaa oli, mutta turha siellä on pilkkuun saakka notkua, kun saalis on jo kelattu sisään. Parhaat syötit säästämme kotiin. Hänen kanssaan on ilo liikkua, pidämme ihmisistä pieninä annoksina.
Sunnuntaina minulla oli roolipelikerho. Onneksi edes toinen porukka on koossa ja pelaa. Harmi olisi luopua kivasta harrastuksesta. Toisen porukan tapaamisia ei taida olla luvassa, koska väärinymmärrys Hänen luonteestaan erotti minut porukasta. Ehkä ihmiset joskus tajuavat, että ihminen voi muuttua tahtoessaan.
Töissä pelottaa. Neljä päivää ja olen yksin. Päivittäin vielä kohtaan tilanteta, joissa sormi hakeutuu suuhun ja koen suurta tarvetta karata ulos ovesta. Kun rutiini puuttuu, niin pelottaa. Onneksi Hän tekee osansa kotona, saattaisin olla melkoisen rikki ilman tukea.
tiistai 21. maaliskuuta 2017
Mikä loma muka?
Rakas päiväkirja, olinko minä muka jollain lomalla äskettäin? Miksi minusta ei enää viime maanantain jälkeen ole siltä tuntunut? Minähän olen aivan poikki. Kesälomaan vielä aikaa on. Toukokuussa on saatava joku pidennetty viikonloppu, että jaksaa heinäkuulle saakka. Laskin tosin huhtikuulta päivät, jolloin joudun hoitamaan hooär-postin itsekseni, kiitos päästäisen, niitä on vain kolmetoista. Toivottavasti pärjään. Jos en pärjää, karkaan, enkä koskaan tule takaisin.
lauantai 18. maaliskuuta 2017
Viikonloppua
Hassua seurata Hänen kotipuuhasteluaan. Olen onnellinen nainen, onnekas. Hän tekee meillä nykyään kaikki muut kotihommat, minä vain rakentelen ruuat ja pesen pyykin. Hän on melkoinen pedantti, eikä anna minun sotkeentua aikaisten hommiin. En vaan aina malta olla sotkeentumatta.
Eilen taas ihastelimme onneamme. Sitä nimittäin riittää. Uskomaton mäihä meillä kävi, kun toisemme tapasimme. Vaikka välillä meinasi käydä hassusti. Onneksi ei käynyt. Onneksi kävi hyvin. Ihmeellinen on elämä.
Nyt siirryn keittiöön vuorostani minä. Hänen vanhempi poikansa saapuu kylään. Ajattelin lasagnen veivata, Liiteri-kaupasta sain tuorepastalevyjä.
Eilen taas ihastelimme onneamme. Sitä nimittäin riittää. Uskomaton mäihä meillä kävi, kun toisemme tapasimme. Vaikka välillä meinasi käydä hassusti. Onneksi ei käynyt. Onneksi kävi hyvin. Ihmeellinen on elämä.
keskiviikko 15. maaliskuuta 2017
Toinen osa - Tukholmassa
Ihanassa hotellihuoneessamme olisimme voineet viettää vaikka koko illan romantillisesti kuherrellen keskenämme, mutta olimme sopineet serkkuni kanssa treffit, kun hänen työpäivänsä päättyi. Sain kerrankin sanoa klassisen lauseen puhelimessa, kun respan poika soitti ilmoittaakseen hänen saapuneen. Nauratti itseänikin lause ”Please, send her up.” Törkkäsin serkun kääpiölle tarkoitetun karamellipötkön ja serkulle löytämäni valkoisen teen hänen kätösiinsä, siinä olivat reissun ainoat tuliaiset. Muuten tuli ostettua vain käyttötavaraa (hyttiin muutama juoma, savukkeita, hotelliin pullollinen jallua), eivät enää laivatuliaisetkaan kovin edullisia ole, huomasin.
Ensin menimme syömään, aivan summamutikassa työnnyimme Kungsgatanilla vastaan tulleeseen Bistro Rigolettoon. Siellä sekä Hän että minä nautimme elämäni toiseksi parhaan bouillabaissen. Serkku närkki kuukauden erikoisuutta coq au viniä, mutta kertoi, että parempaakin oli saanut. Tarjoilu kuitenkin pelasi, eikä eväs alkujuomineen ja viineineen nyt niin tolkuttoman hintainen ollut kolmelta hengeltä, n. eur 170. Toki hampurilaispaikassa tai laitakaupungilla olisi saanut edukkaampaa evästä, mutta haloo, emme me olleet säästämään tulleet lomamatkallemme. Sitä paitsi serkkuseni taisikin sitten maksaa kaiken lopun juoman. Tuli poikettua useammassa baarissa, mutta onneksi serkkuni sai loppuillaksi seuraa lähempää kotoaan ja me könysimme taas hotelliin. Kävimme tosin Stureplanin reunasta 7elevenistä pari kolapulloa ja vielä yhden grillikuumankoiran, mikä lie maggarasämpylä ollut, kun Hänelle tuli mielihalu.
Suloisessa mylttyrässä vietimme yön, taas heräsimme ajoissa. Aamupala oli herkkua, siellä oli vaikka mitä jänskää, muun muassa avokadoa. Huono puoli oli, että kun hotelli oli täynnä ja me aamupalalla kaikkien muiden myöhäisherännäisten kanssa, ei meinannut kahvikuppeja riittää. Aina oli jokin loppu ja aina piti odottaa täydennystä. Sen lisäksi vanhan rakennuksen sokkeloinen sisäpiha ei välttämättä ole sovelias liikuntarajoitteiselle, me tosin sellaisia emme olleet. Eikä meillä ollut kiire, viihdyimme erinomaisesti.
Suloisessa mylttyrässä vietimme yön, taas heräsimme ajoissa. Aamupala oli herkkua, siellä oli vaikka mitä jänskää, muun muassa avokadoa. Huono puoli oli, että kun hotelli oli täynnä ja me aamupalalla kaikkien muiden myöhäisherännäisten kanssa, ei meinannut kahvikuppeja riittää. Aina oli jokin loppu ja aina piti odottaa täydennystä. Sen lisäksi vanhan rakennuksen sokkeloinen sisäpiha ei välttämättä ole sovelias liikuntarajoitteiselle, me tosin sellaisia emme olleet. Eikä meillä ollut kiire, viihdyimme erinomaisesti.
Vielä silpaisimme pienet uniunoset ennen kuin kahdentoista aikaan poistuimme kaupungille. Hitaasti käveleksimme halki kaupungin. Poikkesimme Vanhan kaupungin rannassa Miss Behave Barissa myöhäisellä lounaalla, tolkuttoman hyvänmakuinen burgeri ja kunnon kasa ranuja, äärettömän töykeä henkilökunta. Mieletön meteli, liikaa ihmisiä, en tahtonut edes saada maksettua, vaikka baarissa odotteli ihmisiä pöydän vapautumista. Voin luvata että se oli viimeinen kerta, kun kyseisessä baarissa tulen poikkeamaan, kiitos asiakaspalveluhaluttoman henkilökunnan. Jopa Hän huomasi, että kemiamme eivät kohdanneet.
Kun saavuimme satamaan, odotusaikaa jäi 15 minuuttia ennen kuin saimme check innin tehtyä ja toiset 15 minuuttia, niin pääsimme laivaan. Tällä kertaa meillä oli maailman pienin a-luokan ikkunallinen hytti. Arvatkaas vaan, ketkä nakottivat nenä kiinni ikkunassa taxfreesta haettujen aperitiivien kanssa aina päivälliseen saakka. Kyllä saaristo on kaunis, harmi, ettei meillä ole sinne mitään asiaa. Itämeri on kaunis paikka.
Buffetruokailu sujui yllättävän leppoisasti, saimme nautiskella rauhassa. Itse en edes pääruokiin koskenut, keskityin alkuruokiin ja jälkiruokiin. Sen päälle oli tarkoitus mennä takaisin hyttiin, mutta baarissa törmäsimme hauskaan pariskuntaan ja ihan vahingossa istuimme yli puolen yön baarissa. Onneksi kuitenkaan emme enää valomerkkiä nähneet, silti aamu oli tahmea ja tuli vaihdettua matkan ainoat kiukkusanatkin.
Onneksi Hänen ehdotuksestaan otimme satamasta taksin kotiin, emme kumpikaan olleet julkisten kavereita. Vaikka nukuttua tuli, silti matkailu väsyttää. Liikaa virikkeitä, valoja, värejä, ihmisiä, meissä kuitenkin piileskelee molemmissa se sosiaalinen erakko, joka kaipaa akkujen lataamista. Hän onnistui tuhoamaan kotona baarikaapin sisältöä siihen malliin, että minua alkoi jo rassamaan. Tuli vähän dejavu-tuntemuksia keväältä, onneksi ne eivät käyneet toteen, oli vain väsymyshumalainen mies, joka ei ymmärtänyt pitää suutaan kiinni.
Se asia on kuitenkin jo käsitelty ja rauha on palannut. Muuten reissu sujui niin mainiosti, että tiedän ainakin löytäneeni mieleiseni matkaseuralaisen. Kunpa saisimme matkustaa vielä paljon yhdessä!
tiistai 14. maaliskuuta 2017
Risteilyretkeilyä
Takana on uskomattoman riemukas retki Tukholmaan. Loma on surullisen lyhyt ja kuluu aivan liian nopeasti, tuli taas todettua.
Torstai-iltapäivänä hyppäsimme laivaan. Meillä oli sellainen ikkunaton, mutta parisängyllinen hytti 9-kannella. Kävimme hetken istumassa pubissa, sitten siirryimme kaupan kautta aperitiiveille omaan rauhaamme.
No Namen yllätysmenu oli ihan säällinen, mieleen jäivät erityisesti punajuurihirssipuuro, häränhäntäkroketti ja grillattu kuha. Huonoa oli, ettei menua saanut kokonaan laktoosittomana, vain vähälaktoosisena. Jokin ruuista sisälsi sellaisen laktoosipläjäyksen, että Häneltä jäivät jälkiruuat nauttimatta. Harmitti, etenkin kun Hän joutui jättämään minut viimeistelemään päivällisen itsekseni. Niinpä jäivät jälkiruuat vähemmälle huomiolle.
Mutta kun hyttiin pääsin, tajusin minäkin kaipaavani unta. Päivä oli ollut jälleen pitkä ja niitä oli vielä pari edessä. Yhdentoista maissa vetelimme jo sikeitä puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Ja pitihän sitä romantiikkaakin saada harrastettua. Aamulla oli kello soimassa, että aamupalalle kerkesimme. Sen otimme vakavissamme, tarkoitus oli jaksaa iltapäivälle saakka.
Ostimme liput Flygbusseniin, ajelimme suoraan Slussenille Abba-museoon. Melkoisen tyyriit liput olivat, kun otimme opastuskapulatkin mukaamme. Etukäteen ostettuna olisi tullut edullisemmaksi. Meillä vaan oli koko retken ajan ajatuksena, että sinne emme olleet säästämään tulleet.
Kolmisen tuntia museossa vierähti. Hieno kokemus, jälleen kerran huomasimme kiinnittävämme huomiota samoihin asioihin. Musiikki on hieno meitä yhdistävä kaveri. Rakastan sitä.
Virvoittavien juomien jälkeen päätimme kävellä hotellille, vaikka jalkani vähän kiukuttelikin. Menimme sitten mummovauhtia, mutta kun ei kiire ollut ja keli suosi, niin mikäs tuossa oli ruokahalua kasvattaessa.
Kerkesimme vielä hotellin naapurissa pistäytyä Bull and Bear pubissa jälleen sivistyneesti drinksuilla ennen kuin kello tuli kolme ja pääsimme huoneeseen. Ja millaisen huoneen saimmekaan! Pienen suloisen ullakkohuoneen, jossa oli supersöpö parveke. Kattonäkymä yli Tukholman! Siistiä ja kotoisaa, hotelli Kung Carl saa majoittaa meidät joskus toistekin.
Perjantaina ei vielä aurinko paistanut, mutta eipä satanutkaan.
***
Nyt unille. Työ taas tappaa minut. Jatkuu seuraavassa numerossa.
Torstai-iltapäivänä hyppäsimme laivaan. Meillä oli sellainen ikkunaton, mutta parisängyllinen hytti 9-kannella. Kävimme hetken istumassa pubissa, sitten siirryimme kaupan kautta aperitiiveille omaan rauhaamme.
No Namen yllätysmenu oli ihan säällinen, mieleen jäivät erityisesti punajuurihirssipuuro, häränhäntäkroketti ja grillattu kuha. Huonoa oli, ettei menua saanut kokonaan laktoosittomana, vain vähälaktoosisena. Jokin ruuista sisälsi sellaisen laktoosipläjäyksen, että Häneltä jäivät jälkiruuat nauttimatta. Harmitti, etenkin kun Hän joutui jättämään minut viimeistelemään päivällisen itsekseni. Niinpä jäivät jälkiruuat vähemmälle huomiolle.
Mutta kun hyttiin pääsin, tajusin minäkin kaipaavani unta. Päivä oli ollut jälleen pitkä ja niitä oli vielä pari edessä. Yhdentoista maissa vetelimme jo sikeitä puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Ja pitihän sitä romantiikkaakin saada harrastettua. Aamulla oli kello soimassa, että aamupalalle kerkesimme. Sen otimme vakavissamme, tarkoitus oli jaksaa iltapäivälle saakka.
Ostimme liput Flygbusseniin, ajelimme suoraan Slussenille Abba-museoon. Melkoisen tyyriit liput olivat, kun otimme opastuskapulatkin mukaamme. Etukäteen ostettuna olisi tullut edullisemmaksi. Meillä vaan oli koko retken ajan ajatuksena, että sinne emme olleet säästämään tulleet.
Kolmisen tuntia museossa vierähti. Hieno kokemus, jälleen kerran huomasimme kiinnittävämme huomiota samoihin asioihin. Musiikki on hieno meitä yhdistävä kaveri. Rakastan sitä.
Virvoittavien juomien jälkeen päätimme kävellä hotellille, vaikka jalkani vähän kiukuttelikin. Menimme sitten mummovauhtia, mutta kun ei kiire ollut ja keli suosi, niin mikäs tuossa oli ruokahalua kasvattaessa.
Kerkesimme vielä hotellin naapurissa pistäytyä Bull and Bear pubissa jälleen sivistyneesti drinksuilla ennen kuin kello tuli kolme ja pääsimme huoneeseen. Ja millaisen huoneen saimmekaan! Pienen suloisen ullakkohuoneen, jossa oli supersöpö parveke. Kattonäkymä yli Tukholman! Siistiä ja kotoisaa, hotelli Kung Carl saa majoittaa meidät joskus toistekin.
***
Nyt unille. Työ taas tappaa minut. Jatkuu seuraavassa numerossa.
tiistai 7. maaliskuuta 2017
Viime hetki lyö
Kun on laiska ja saamaton ihminen, joutuu välillä toimimaan mukavuusalueensa ulkopuolella. Tänään on sellainen päivä.
Talven ainoiden pakkaspäivien aikaan kärsin henkisestä töidenjälkeisestä lamasta, enkä evääni heilauttanut jääkaapin suuntaan. Nyt sitten on pakko. En ole nimittäin kapistusta sulattanut pariin vuoteen - ja sen kyllä huomaa. Oli miten tahansa itsensä hoitava ja sulattava pakastin, niin nekin tarvitsevat sulatusta ja pesua joskus. Etenkin jos ylin laatikko ei meinaa enää ilman lievää väkivaltaa tulla ulos. Kohta se olisi entinen laatikko.
Onneksi jääkaappipakastimen sulattaminen ei ole fyysisesti raskasta. Kun tavarat on kanneltu ulos, voi vaikka istua kirjoittelemaan höpöjä blogiin ja kuunnella veden tiptiptippuvan hitaasti takaseinästä. Samalla voi vaikka harkita kahvinkeiton aloittamista (minähän sanoin, välillä olen laiska ja saamaton). Nuorna neitona tuli juotua vinaa samalla. Ehkä kahvi kuitenkin on nykyisessä ikäkierrossani viisaampi vaihtoehto.
Eilen tutkin risteilyretkilappusia, vähän matkakuume nousee. Satamaan kannattaa mennä varmaan ihan ajoissa. En edelleenkään pidä kiireestä. Serkkuseni ilmoittautui ja kyseli ohjelmasta. Häntä perheineen olisi kiva nähdä. Muuta ohjelmaa meillä ei sitten olekaan. Hattu pitäisi löytää kadonneen tilalle. Joku Minan näköinen ja edukas. Hän haaveilee rulettipöydästä. Onneksi suunnitelmamme ovat varsin säällisiä.
Uusintaluen Carl Hiaasenin Vihreätä Kuolemaa. Hienotkin kirjat katoavat muististani. Olin ihan oikeassa ennustaessani nuoruudessani, että vanhemmalla iällä voin ryhtyä lukemaan nuorena kasaamiani hyvien kirjojen listoja läpi uudelleen. Ja sitten dementikkona jotain yhtä ja ainoata kirjaa.
Tänään ei kuitenkaan lähdetä vielä minnekään, paitsi kellarikopin siivoustalkoisiin. Tai Hän kyllä lähtee illalla katsomaan potkupalloa poikain kanssa. Minusta tulee urheiluleski muutamaksi tunniksi. (Mitenhän mie osaan olla? Hyvin, ainakin telkkarin pidän kiinni.)
Talven ainoiden pakkaspäivien aikaan kärsin henkisestä töidenjälkeisestä lamasta, enkä evääni heilauttanut jääkaapin suuntaan. Nyt sitten on pakko. En ole nimittäin kapistusta sulattanut pariin vuoteen - ja sen kyllä huomaa. Oli miten tahansa itsensä hoitava ja sulattava pakastin, niin nekin tarvitsevat sulatusta ja pesua joskus. Etenkin jos ylin laatikko ei meinaa enää ilman lievää väkivaltaa tulla ulos. Kohta se olisi entinen laatikko.
Onneksi jääkaappipakastimen sulattaminen ei ole fyysisesti raskasta. Kun tavarat on kanneltu ulos, voi vaikka istua kirjoittelemaan höpöjä blogiin ja kuunnella veden tiptiptippuvan hitaasti takaseinästä. Samalla voi vaikka harkita kahvinkeiton aloittamista (minähän sanoin, välillä olen laiska ja saamaton). Nuorna neitona tuli juotua vinaa samalla. Ehkä kahvi kuitenkin on nykyisessä ikäkierrossani viisaampi vaihtoehto.
Eilen tutkin risteilyretkilappusia, vähän matkakuume nousee. Satamaan kannattaa mennä varmaan ihan ajoissa. En edelleenkään pidä kiireestä. Serkkuseni ilmoittautui ja kyseli ohjelmasta. Häntä perheineen olisi kiva nähdä. Muuta ohjelmaa meillä ei sitten olekaan. Hattu pitäisi löytää kadonneen tilalle. Joku Minan näköinen ja edukas. Hän haaveilee rulettipöydästä. Onneksi suunnitelmamme ovat varsin säällisiä.
Uusintaluen Carl Hiaasenin Vihreätä Kuolemaa. Hienotkin kirjat katoavat muististani. Olin ihan oikeassa ennustaessani nuoruudessani, että vanhemmalla iällä voin ryhtyä lukemaan nuorena kasaamiani hyvien kirjojen listoja läpi uudelleen. Ja sitten dementikkona jotain yhtä ja ainoata kirjaa.
Tänään ei kuitenkaan lähdetä vielä minnekään, paitsi kellarikopin siivoustalkoisiin. Tai Hän kyllä lähtee illalla katsomaan potkupalloa poikain kanssa. Minusta tulee urheiluleski muutamaksi tunniksi. (Mitenhän mie osaan olla? Hyvin, ainakin telkkarin pidän kiinni.)
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Lomalomanen
Ensimmäinen lomapäivä on alkanut hitaalla aamulla. Pesen toista koneellista pyykkiä samalla kun kuuntelen kotikonserttia. Hän virittelee vermeitään, että pääsisi jossain välissä äänittämään ensimmäiset demoversionsa. Sanoja vaan ei ole vieläkään, aihioita kyllä, mutta ei mitään varmaa suuntaa. Soitto kulkee kauniisti, sävyjä täynnä. Kunhan saan pyykin pestyä, vonkaan meidät ensin joen rantaan, ehkä myös kirjastoon. Huomenna voimme sulkeutua kellariin, kun ilma kerta huononee. Nyt on nautittava valosta.
Viikonloppu sujui leppoisasti. Rakkautta oli jälleen liikkeellä paljon. Kukaan ei koskaan ole tunnustanut rakkauttaan minulle kauniisti, suoraan, hellästi ja tarkoittaen jokaista sanaa. Sydän pakahtuu. Silti en vello missään vaaleanpunaisessa utupilvessä, ihan minä tukevasti taaperran maanpinnalla. Koska siellä tahdomme olla molemmat, pysytellä järjissämme, elää realistisesti, mutta onnellisena. Rakkaus on arkipäivän tekoja, emme me kuole toistemme puolesta, vaan elämme toistemme iloksi. Ihmeellinen luonto, en olisi uskonut, että tällaista on tarjolla minulle!
Lauantaina tapasin Ottoveljen Pirsmalla, lopetimme taloudellisen YYA-sopimuksemme. Hän sai oman tilin, oman luottokortin. Jo oli aikakin, mietin, että jo ihan soskun/ Kelan takia parempi, etten ole sotkeentunut Ottoveljen asioihin yhtään enempää. Puhelinliittymä on vielä minun nimissäni, siitäkin pitää jossain välissä päästä eroon, saada se siirrettyä hänelle itselleen. Kunto kasvaa, ei nyt ihan kohisten, ei kylkiluun poistosta noin vain toivuta, mutta lääkäri oli todennut vauhdin olevan nopeampi kuin tavallisesti. Hyvä aineenvaihdunta ja vankka peruskunto taustalla auttavat kummasti.
Hänen nuorempi lapsukaisensa kävi kylässä eilen. Pojat kävivät saunassa, tein sillä välin ruuan. Jälkiruuaksi tarjosin pullavanukasta, sinne upposivat torttumarmeladi ja pari hillonloppua. Sitten he tuijottivat hiihtoa, itse viihdytin itseäni kirjan kanssa. Yllättävän hyvin olen kestänyt kisoja, vain pari kertaa on meinannut tulla räyhä, kun melska ja huuto ovat olleet ylenpalttiset. Onneksi Hän ymmärtää silloin laskea volyymia. Onneksi Yle Areenasta näkee suurimman osan ohjelmista, jotka minua yleensä kiinnostavat. Niitä vain ei kovin monta ole. Nyt olen jostain ihmeen syystä ryhtynyt seuraamaan sunnuntaisin tulevaa Hanhiemoa. Sitä vaan on taas kovin vaikea tajuta, mitä suomentaja on ajatellut nimellä Naarasleijona.
Mut hei, kone pysähtyi. Nyt ulos. Siellä on Kevät, ei mikään Viimeinen Syksy.
Viikonloppu sujui leppoisasti. Rakkautta oli jälleen liikkeellä paljon. Kukaan ei koskaan ole tunnustanut rakkauttaan minulle kauniisti, suoraan, hellästi ja tarkoittaen jokaista sanaa. Sydän pakahtuu. Silti en vello missään vaaleanpunaisessa utupilvessä, ihan minä tukevasti taaperran maanpinnalla. Koska siellä tahdomme olla molemmat, pysytellä järjissämme, elää realistisesti, mutta onnellisena. Rakkaus on arkipäivän tekoja, emme me kuole toistemme puolesta, vaan elämme toistemme iloksi. Ihmeellinen luonto, en olisi uskonut, että tällaista on tarjolla minulle!
Lauantaina tapasin Ottoveljen Pirsmalla, lopetimme taloudellisen YYA-sopimuksemme. Hän sai oman tilin, oman luottokortin. Jo oli aikakin, mietin, että jo ihan soskun/ Kelan takia parempi, etten ole sotkeentunut Ottoveljen asioihin yhtään enempää. Puhelinliittymä on vielä minun nimissäni, siitäkin pitää jossain välissä päästä eroon, saada se siirrettyä hänelle itselleen. Kunto kasvaa, ei nyt ihan kohisten, ei kylkiluun poistosta noin vain toivuta, mutta lääkäri oli todennut vauhdin olevan nopeampi kuin tavallisesti. Hyvä aineenvaihdunta ja vankka peruskunto taustalla auttavat kummasti.
Hänen nuorempi lapsukaisensa kävi kylässä eilen. Pojat kävivät saunassa, tein sillä välin ruuan. Jälkiruuaksi tarjosin pullavanukasta, sinne upposivat torttumarmeladi ja pari hillonloppua. Sitten he tuijottivat hiihtoa, itse viihdytin itseäni kirjan kanssa. Yllättävän hyvin olen kestänyt kisoja, vain pari kertaa on meinannut tulla räyhä, kun melska ja huuto ovat olleet ylenpalttiset. Onneksi Hän ymmärtää silloin laskea volyymia. Onneksi Yle Areenasta näkee suurimman osan ohjelmista, jotka minua yleensä kiinnostavat. Niitä vain ei kovin monta ole. Nyt olen jostain ihmeen syystä ryhtynyt seuraamaan sunnuntaisin tulevaa Hanhiemoa. Sitä vaan on taas kovin vaikea tajuta, mitä suomentaja on ajatellut nimellä Naarasleijona.
Mut hei, kone pysähtyi. Nyt ulos. Siellä on Kevät, ei mikään Viimeinen Syksy.
torstai 2. maaliskuuta 2017
Musiikin juhlaa
Tuli jälleen kerran todistettua, että minussa piileskelee pieni proge-eläin. Sellainen, joka pitää raskaan poljennon lisäksi melodiasta, koukeroista, vaihtelusta ja vilpittömästä mielestä. Siitä kaikesta, mitä Devin Townsend projekteineen edustaa.
Onneksi olin ostanut lipareet meille jo joululahjaksi, Helsingin keikka nimittäin myytiin loppuun pari päivää ennen tapahtumaa. Circukseen mahtuu esitteen mukaan n. 1 500 henkilöä, mutta olisiko keikalle sitten ollut joku tuhatkunta lippua myytynä, kun vaikka se täynnä oli, ei tungos ollut tolkuton, kun sinne saakka vihdoin pääsimme.
Hän tekee lähtemisestä ja aikatauluista itselleen ongelman. Sitten kun on aikataulu, lähteminen jää viime tippaan, siitä taas seuraa tolkuton hosuminen ja kiroilu, vaikka lähdön aihe olisi miten mukava tahansa. Olen omalta puoleltani yrittänyt tehdä Hänenkin lähtemisestään mahdollisimman helppoa, mutta kaikessa en voi auttaa. Niinpä tällä kertaa jätin Hänet puhisemaan viime metreillä itsekseen. Kerroin käveleväni bussipysäkille odottamaan. Minulta nimittäin käpy taas menee sieraimeen tolkuttomasta kiireen tunnusta kävellessä. Mie en tahdo laukata kieli vyön alla.
Ja katso, strategia toimi. Bussi oli juuri tulossa, kun herra Tuulispää kirmaili loskan läpi pysäkille kereten bussiin optimaalisesti. Siitä vielä vaihdoimme junaan ja olimme keskustassa yhdeksän maissa. Jäivät valitettavasti lämppärit katsastamatta, mutta ideani onkin ajaa Hänet mukaan metallikansaan rauhallisesti. Tiistai-ilta auttoi paljon.
Kun muusikko kuuntelee muusikkoa, saa hän varmaan aivan toisenlaisia juttuja keikasta irti. Hän kohkasi tyylistä ja taidosta. Minä taas vedän tunteella, pitää sanoa, että Rotumarsu teki reilu vuosi sitten suuren palveluksen, kun tutustutti minut Deviniin. Ihanan vilpitön ja rehellinen ihminen, joka keikan alussa vitsaili omasta jännittämisestään. Lopussahan olimme kaikki kavereita keskenämme, hyvä, ettei rauhanpiirejä muodostettu ja käsikynkkää veivattu mukana laulaen hurmiossa.
Keikka oli mahtava. Olisi kannattanut olla paikalla. Melodiat olivat kohdallaan, poljento raskas, mutta tuplabasari loisti poissaolollaan. Jopa akustisia biisejä oli mahdutettu joukkoon. Älykästä musiikkia, älykkäästi esitettynä, sanoisin minä. Hän ihastui ikihyväksi, totesi keikan nousevan kevyesti kymmenn parhaan joukkoon. Ja huippukokemus se oli minullekin, kyllä taas hetken jaksaa.
On muuten syytä jaksaakin. Eilinen päivä töissä oli helvettiä. Olimme tiistaina kotona puolen yön jälkeen, siihen kun vielä hetken rauhotuin ennen unen tuloa, niin tuli taas todettua, että viisi tuntia unta on melkoisen vähän unta. Kollega on tietenkin sopivasti luottamushenkilökoulutuksessa, joten minä sitä askartelen hänenkin hommansa. Aamupäivällä mietin jälleen kerran, että kävelen ovesta ulos, enkä ikinä tule takaisin, tapahtui mitä tapahtui. Työtä on aivan liikaa. Mutta pakko jaksaa, pankkitili sanoo niin. Onneksi kahden päivän raadannan jälkeen saan edes viikon olla poissa Suolatehtaalta.
Musiikki saa minut onneksi vielä iloiseksi ja onnelliseksi. Etenkin kun voin jakaa sen Hänen kanssaan. (Puhumattakaan siitä, kun saa olla jonkun kainalossa keikalla - tuntuu ihan teini-ikäiseltä ja rakastuneelta.)
Onneksi olin ostanut lipareet meille jo joululahjaksi, Helsingin keikka nimittäin myytiin loppuun pari päivää ennen tapahtumaa. Circukseen mahtuu esitteen mukaan n. 1 500 henkilöä, mutta olisiko keikalle sitten ollut joku tuhatkunta lippua myytynä, kun vaikka se täynnä oli, ei tungos ollut tolkuton, kun sinne saakka vihdoin pääsimme.
Hän tekee lähtemisestä ja aikatauluista itselleen ongelman. Sitten kun on aikataulu, lähteminen jää viime tippaan, siitä taas seuraa tolkuton hosuminen ja kiroilu, vaikka lähdön aihe olisi miten mukava tahansa. Olen omalta puoleltani yrittänyt tehdä Hänenkin lähtemisestään mahdollisimman helppoa, mutta kaikessa en voi auttaa. Niinpä tällä kertaa jätin Hänet puhisemaan viime metreillä itsekseen. Kerroin käveleväni bussipysäkille odottamaan. Minulta nimittäin käpy taas menee sieraimeen tolkuttomasta kiireen tunnusta kävellessä. Mie en tahdo laukata kieli vyön alla.
Ja katso, strategia toimi. Bussi oli juuri tulossa, kun herra Tuulispää kirmaili loskan läpi pysäkille kereten bussiin optimaalisesti. Siitä vielä vaihdoimme junaan ja olimme keskustassa yhdeksän maissa. Jäivät valitettavasti lämppärit katsastamatta, mutta ideani onkin ajaa Hänet mukaan metallikansaan rauhallisesti. Tiistai-ilta auttoi paljon.
Kun muusikko kuuntelee muusikkoa, saa hän varmaan aivan toisenlaisia juttuja keikasta irti. Hän kohkasi tyylistä ja taidosta. Minä taas vedän tunteella, pitää sanoa, että Rotumarsu teki reilu vuosi sitten suuren palveluksen, kun tutustutti minut Deviniin. Ihanan vilpitön ja rehellinen ihminen, joka keikan alussa vitsaili omasta jännittämisestään. Lopussahan olimme kaikki kavereita keskenämme, hyvä, ettei rauhanpiirejä muodostettu ja käsikynkkää veivattu mukana laulaen hurmiossa.
Keikka oli mahtava. Olisi kannattanut olla paikalla. Melodiat olivat kohdallaan, poljento raskas, mutta tuplabasari loisti poissaolollaan. Jopa akustisia biisejä oli mahdutettu joukkoon. Älykästä musiikkia, älykkäästi esitettynä, sanoisin minä. Hän ihastui ikihyväksi, totesi keikan nousevan kevyesti kymmenn parhaan joukkoon. Ja huippukokemus se oli minullekin, kyllä taas hetken jaksaa.
On muuten syytä jaksaakin. Eilinen päivä töissä oli helvettiä. Olimme tiistaina kotona puolen yön jälkeen, siihen kun vielä hetken rauhotuin ennen unen tuloa, niin tuli taas todettua, että viisi tuntia unta on melkoisen vähän unta. Kollega on tietenkin sopivasti luottamushenkilökoulutuksessa, joten minä sitä askartelen hänenkin hommansa. Aamupäivällä mietin jälleen kerran, että kävelen ovesta ulos, enkä ikinä tule takaisin, tapahtui mitä tapahtui. Työtä on aivan liikaa. Mutta pakko jaksaa, pankkitili sanoo niin. Onneksi kahden päivän raadannan jälkeen saan edes viikon olla poissa Suolatehtaalta.
Musiikki saa minut onneksi vielä iloiseksi ja onnelliseksi. Etenkin kun voin jakaa sen Hänen kanssaan. (Puhumattakaan siitä, kun saa olla jonkun kainalossa keikalla - tuntuu ihan teini-ikäiseltä ja rakastuneelta.)
maanantai 27. helmikuuta 2017
Kasvukipuja
Loukkaantumisputkemme jatkuu. Tällä kertaa Hänelle tapahtui; kuului vain napsahdus Hänen noustessaan sohvalta. Solisluun kupeessa joku jänne tai lihas päätti vaihtaa äkillisesti paikkaa, nyt ovat sitten paikat kipeinä pitkään. Sen tiedän kokemuksesta. Olen jo tarjonnut tietämiäni keinoja hoitomuodoiksi: särkylääkettä kuurina, Voltarenia ja kaurapussi paikallishoitona. Kipu kuulemma säteilee aina jalkaan saakka, hermot ovat kummallinen järjestelmä.
Eilinen oli jo tuskaisa urheilukokemus, sitä vaan tuli liikaa. Olen onnellinen, että pääsen viikolla töihin lepuuttamaan hermojani. Olisin tahtonut katsoa sunnuntaina vaikka jotain hömppää, mutta aina sieltä tuli joku tärkeä, joka piti nähdä ihan livenä. Noh, tämä on sitä kompromissien tekemistä, minulla ei siitä kovin ole kokemusta. Ja sitä vaan kysyn, että koska on minun vuoroni. Voisin vaikka vuorollani pitää telkkaria kiinni, voisimme lukea yhdessä.
Olen iloinen, että helmikuu on ohi. Ehkäpä maaliskuussa alkavat kelit parantua ja saan houkuteltua Hänet ulos. Ainakaan lomaan ei enää ole kuin viikko. Sielläkin tosin ohjelmaa jo on. Hekumoin ajatuksella, että ensi maanantaina herätyskello ei soita sulosävelmäänsä, vaan saan herätä omaan tahtiini. Ei silti, unet ovat jälleen kerran hetkeksi lähes parantuneet, herään vain kerran yössä. Estrogeeniepäonneni jatkui, en saanut laastareita apteekista, piti siirtyä takaisin geeliin. Odotettavissa siis on, että unet pian vaihtelusta kärsivät ainakin hetkellisesti, kun elimistö totuttelee uuteen muotoon. Olisin oikeastaan pitänyt laastarista, se on huolettomampi kuin geeli. On sekin melkoista vehtaamista, mikä mahtaa olla se lääkeaine, jonka pulasta me keskiäkäiset naiset saamme kärsiä? (Kun se selitys aina on, että lääketehtaalla on pulaa jostain aineesta, etteivät he voi tehdä sitä ja tätä lääkettä.)
Eilinen oli jo tuskaisa urheilukokemus, sitä vaan tuli liikaa. Olen onnellinen, että pääsen viikolla töihin lepuuttamaan hermojani. Olisin tahtonut katsoa sunnuntaina vaikka jotain hömppää, mutta aina sieltä tuli joku tärkeä, joka piti nähdä ihan livenä. Noh, tämä on sitä kompromissien tekemistä, minulla ei siitä kovin ole kokemusta. Ja sitä vaan kysyn, että koska on minun vuoroni. Voisin vaikka vuorollani pitää telkkaria kiinni, voisimme lukea yhdessä.
Olen iloinen, että helmikuu on ohi. Ehkäpä maaliskuussa alkavat kelit parantua ja saan houkuteltua Hänet ulos. Ainakaan lomaan ei enää ole kuin viikko. Sielläkin tosin ohjelmaa jo on. Hekumoin ajatuksella, että ensi maanantaina herätyskello ei soita sulosävelmäänsä, vaan saan herätä omaan tahtiini. Ei silti, unet ovat jälleen kerran hetkeksi lähes parantuneet, herään vain kerran yössä. Estrogeeniepäonneni jatkui, en saanut laastareita apteekista, piti siirtyä takaisin geeliin. Odotettavissa siis on, että unet pian vaihtelusta kärsivät ainakin hetkellisesti, kun elimistö totuttelee uuteen muotoon. Olisin oikeastaan pitänyt laastarista, se on huolettomampi kuin geeli. On sekin melkoista vehtaamista, mikä mahtaa olla se lääkeaine, jonka pulasta me keskiäkäiset naiset saamme kärsiä? (Kun se selitys aina on, että lääketehtaalla on pulaa jostain aineesta, etteivät he voi tehdä sitä ja tätä lääkettä.)
Luen parhaimmillaan Vikas Swarupin Syyllisten Seuruetta. Oikeasti kuvittelin jo lukeneeni teoksen, mutta jos olenkin kirjan joskus aloittanut, niin kesken se on jäänyt. Viihdyttävä kirja, samalla taas herättää minussa raivoa kaikenlaisen epäoikeuden olemassaolosta. Hän sai loppuun Peter Høegin Norsunhoitajien lapset - seuraavaksi olen usuttamassa Häntä Fred Vargasin kimppuun. Onnea on yhteinen lukuharrastus.
perjantai 24. helmikuuta 2017
Cro Mignon ja osapäivä-Tourette
Tänään oli siivouspäivä. Hän aloitti olohuoneen puolelta siirtyen keittiöön, minä jatkoin makuusoppeen ja käytävään. Puhdasta tuli, nyt henki kulkee kuin herätysjuhlissa. Kun huushollissa asuu kaksi pölyallergikkoa, pitäisi itse asiassa imuroida kaksi kertaa viikossa. Pitäisi jo imuroida siksikin, että onhan meillä imureiden Ferrari. Tai joku ihan älyhyvä ja hieno merkki, en minä autojakaan tunne. Meillä on paljon hyvää tässä maailmassa. Meillä on etenkin toisemme.
Osapäivä-Tourette on taas yrittänyt saada pari päivää minut hermoromahduksen partaalle. Jestas, että höpöttäminen käy välillä korviin. Useimmiten pidän Hänen horinoistaan; ihanaa, kun puolisolla on kielikorva ja hän uskaltaa käyttää sitä. Se on enemmän meitä yhdistävä kuin erottava tekijä, välillä vaan minulle tulee väsymys ja uupelo. Sitten minusta tulee Cro Mignon, se tyyppi, joka unohtaa sanat ja käy kimppuun. Äsken vetelin Häntä käsilaukulla, kun taas alkoi mokoma kiusimaan ja kutittelemaan. Minun pinnani on lyhyt, onneksi olen heikkopeikko, enkä osu lyönneissäni. Siksi olen vain Mignon - ohut kananmunan kuori pehmeän suklaamössön suojana. En juurikaan taida saada vahinkoa aikaan.
Katsoin torstai-iltana elokuvan. Ruksi seinään! Jotenkin olin valveilla aivan älyttömään ajankohtaan. Hän totesi, että kohta alkaisi elokuva, josta saattaisin pitää. Sieltä tuli Red 2. En tietenkään ole nähnyt ykköstä. En myöskään tiennyt elokuvan pohjautuvan sarjakuvaan, ihmettelin vain, että onpas minulle sopivaa kerrontaa. Että miten lie joku ohjaaja osannutkin. Ei se mikään ihme sitten ollutkaan, väkivaltaakaan ei ollut kuin ripaus ja sekin aika veretöntä.
Pää on kipeä. Mie varmaan sairastun ihan juuri. Onneksi huomenna tulee paljon urheilua, mie voin vaikka maata. Nyt rakennan käristyspadan loppuun, niin ei tarvitse edes ruoka-asioita miettiä. Sen keksin joskus edellisen avioliiton aikana, monta kertaa olen miettinyt, että olen aika vihmerä ja noheva ruoka-aineiden kanssa. Minulla on mielikuvitusta.
Osapäivä-Tourette on taas yrittänyt saada pari päivää minut hermoromahduksen partaalle. Jestas, että höpöttäminen käy välillä korviin. Useimmiten pidän Hänen horinoistaan; ihanaa, kun puolisolla on kielikorva ja hän uskaltaa käyttää sitä. Se on enemmän meitä yhdistävä kuin erottava tekijä, välillä vaan minulle tulee väsymys ja uupelo. Sitten minusta tulee Cro Mignon, se tyyppi, joka unohtaa sanat ja käy kimppuun. Äsken vetelin Häntä käsilaukulla, kun taas alkoi mokoma kiusimaan ja kutittelemaan. Minun pinnani on lyhyt, onneksi olen heikkopeikko, enkä osu lyönneissäni. Siksi olen vain Mignon - ohut kananmunan kuori pehmeän suklaamössön suojana. En juurikaan taida saada vahinkoa aikaan.
Katsoin torstai-iltana elokuvan. Ruksi seinään! Jotenkin olin valveilla aivan älyttömään ajankohtaan. Hän totesi, että kohta alkaisi elokuva, josta saattaisin pitää. Sieltä tuli Red 2. En tietenkään ole nähnyt ykköstä. En myöskään tiennyt elokuvan pohjautuvan sarjakuvaan, ihmettelin vain, että onpas minulle sopivaa kerrontaa. Että miten lie joku ohjaaja osannutkin. Ei se mikään ihme sitten ollutkaan, väkivaltaakaan ei ollut kuin ripaus ja sekin aika veretöntä.
Pää on kipeä. Mie varmaan sairastun ihan juuri. Onneksi huomenna tulee paljon urheilua, mie voin vaikka maata. Nyt rakennan käristyspadan loppuun, niin ei tarvitse edes ruoka-asioita miettiä. Sen keksin joskus edellisen avioliiton aikana, monta kertaa olen miettinyt, että olen aika vihmerä ja noheva ruoka-aineiden kanssa. Minulla on mielikuvitusta.
maanantai 20. helmikuuta 2017
Suojakännin sankaritar
Silpaisin sitten lauantaina suojakännin. Ystävieni ja Hänen tapaaminen suhteemme alkuaikoina ei sujunut aivan ongelmitta. Niinpä suoraan sanottuna pelkäsin lauantaisia treffejä sen verran, että rohkaisin itseni tolkuttomaan humalaan. Tein aivan aloittelijamaisia virheitä alkoholin kanssa. Yksi vanhimpia ystävättäriäni ei hänkään ollut aivan vakuuttunut, miten tapaaminen menisi, mutta kun Hän ymmärsi pyytää anteeksi ja selittää olosuhteita, oli vastaanotto suotuisa. Minä vaan en osannut enää pysäyttää prosessiani. Ja siinä sitä sitten mentiin.
Kun Kypckin keikka Tavastialla oli loppu, aloin olla jo mekoisen lähellä puhekyvytöntä. Siihen kun vielä päälle pantiin parin Hänen ystävänsä tapaaminen ulkosalla, olin valmista kauraa. Kinusin kotiinlähtöä silmät seisoen ja polvet notkuen. Onneksi Hän taisi nähdä, että parempi oli viedä nuupahtanut nuorikko kotiin kuin yrittää saada minua tokenemaan baariretkelle.
Unilla olin jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Seuraavana päivänä heikotti ja väsytti. Sain kuitenkin pyykit pestyä ja ruuan tehtyä. Muun ajan notkuin nojatuolissa tai sängyssä. Onneksi Hän oli taas hoitanut kotihommat muilta osin, ei tarvinnut niistä kantaa huolta. Ja onneksi ystävätkin taisivat ymmärtää, että parempi minun oli mennä kotiin kuin sammua baarin pöytään.
Seuraavan kerran pidän kyllä varani. Ei enää etoaloittelijan virheitä, vaikka miten pelottaisi ja ahdistaisi. Nolottaa moinen - aikuinen ihminen tässä kuitenkin pitäisi olla. Ehkä. Mutta Kypck oli jälleen ihan tosi hieno. Jykeva poljento oli keikalla, eikä Diablo minua olisi kiinnostanutkaan. (Valehtelen, olisipas, en vaan enää kyennyt. Tuollainen pelkoreaktio EI SAA enää toistua.)
Kun Kypckin keikka Tavastialla oli loppu, aloin olla jo mekoisen lähellä puhekyvytöntä. Siihen kun vielä päälle pantiin parin Hänen ystävänsä tapaaminen ulkosalla, olin valmista kauraa. Kinusin kotiinlähtöä silmät seisoen ja polvet notkuen. Onneksi Hän taisi nähdä, että parempi oli viedä nuupahtanut nuorikko kotiin kuin yrittää saada minua tokenemaan baariretkelle.
Unilla olin jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Seuraavana päivänä heikotti ja väsytti. Sain kuitenkin pyykit pestyä ja ruuan tehtyä. Muun ajan notkuin nojatuolissa tai sängyssä. Onneksi Hän oli taas hoitanut kotihommat muilta osin, ei tarvinnut niistä kantaa huolta. Ja onneksi ystävätkin taisivat ymmärtää, että parempi minun oli mennä kotiin kuin sammua baarin pöytään.
Seuraavan kerran pidän kyllä varani. Ei enää etoaloittelijan virheitä, vaikka miten pelottaisi ja ahdistaisi. Nolottaa moinen - aikuinen ihminen tässä kuitenkin pitäisi olla. Ehkä. Mutta Kypck oli jälleen ihan tosi hieno. Jykeva poljento oli keikalla, eikä Diablo minua olisi kiinnostanutkaan. (Valehtelen, olisipas, en vaan enää kyennyt. Tuollainen pelkoreaktio EI SAA enää toistua.)
torstai 16. helmikuuta 2017
Muoviruusuja omenapuissa
Heräsin juuri ennen kuin heräkello ryhtyi showtaan pitämään. Mietin, että oli vuosi siitä, kun ex-mieheni bestman heitti viimeisen veivinsä. Me emme loppuaikoina oikein tulleet toimeen, kaveri oli aika hankala, enkä minäkään mikään anteeksiantavaisin ihminen ole. Mutta hyvä kitaristi hän oli, olisi ollut ainesta vaikka minne saakka. Kepeät mullat hällekin. "Minulle ei v*ttuilla.", soi päässäni silloin tällöin vieläkin. Ihmisistä jää muistoja.
Onneksi Hän oli samaa mieltä kanssani, että meillä ei ystävänpäivää juhlita. Meillä rakastetaan joka päivä, lahjat ja kukkaset kuuluvat arkeen sekä juhlaan muinakin päivinä. Minulla on tällä hetkellä sen verran vanva amerikkalaisuusangsti ja -vastaisuus, että ei juuri tee heidän markkinakoneistonsa pillin mukaan tanssia yhtään enempää. Kanada alkaa siintää jonkinlaisena paratiisina. Ymmärtäisivat vain rakentaa sen muurin - ja maksattaa USA.laisilla. Nonnih, taas mie kiihdyn.
Vietin muovisen juhlapäivän töissä, yhdessä työtyyppisessä tapahtumassa ja vielä Meilahdessa. Ottoveli leikattiin männä viikolla. On ollut kipeä ja vaisu kaveri, tiistaina siellä jo odotti terhentelevä nirppa, jolle eivät itsensä tilaamat eväät kelvanneetkaan. Vein sitten mukanani kotiin. Välillä meinaa vähän sappi nousta suuhun, sitten tyynnyttelen itseäni, että se on sen luonto. Eikä hän pahaa tarkoita. Ottoveli vaan on laatuisensa, rakas ihminen kuitenkin. Tänään saattaa jo koittaa päivä, kun hän pääsee pois, jos vaan tulehdusarvot ovat laskeneet. Keuhkokuumeenkin kun mokoma sai kaupan päälle.
Leikkaus sen sijaan oli sujunut hyvin. Solisluuta on höylätty ja lihaksien paikkaa vaihdeltu. Jatkossa suonten pitäisi pysyä auki ja kaverin toipua työkykyiseksi. Veikkaan, että hän ei sen jälkeen näillä huudeilla enää pitkään notku. Työ, koulu ja tyttöystävät ovat Aasiassa. Minä lasken hänet sinne ihan mielelläni, sitten varmaan tulee ikäväkin.
Puuh. Helpottipas.
Meillä ratkaistiin eilen kesälomasuunnitelma. Varasimme pienen järven rannasta soman hirsimökin kymmeneksi päiväksi elokuun loppupuolelle. Oli uusi, siisti ja aika edukas. Siellä on sisävessa, mutta rantasauna. Metsää ympärillä, pääsen tutkimaan sienimaastoja, Hän taas pääsee kalastamaan. Vielä pitää löytää jostain edullinen vuokra-auto, junalla pääsisi kaupunkiin, mutta siitä on vielä 25 kilometriä matkaa "ei minnekään" - keskelle syvintä Savoa. Auto on oltava, sille vaan ei voi mitään.
Onneksi Hän oli samaa mieltä kanssani, että meillä ei ystävänpäivää juhlita. Meillä rakastetaan joka päivä, lahjat ja kukkaset kuuluvat arkeen sekä juhlaan muinakin päivinä. Minulla on tällä hetkellä sen verran vanva amerikkalaisuusangsti ja -vastaisuus, että ei juuri tee heidän markkinakoneistonsa pillin mukaan tanssia yhtään enempää. Kanada alkaa siintää jonkinlaisena paratiisina. Ymmärtäisivat vain rakentaa sen muurin - ja maksattaa USA.laisilla. Nonnih, taas mie kiihdyn.
Vietin muovisen juhlapäivän töissä, yhdessä työtyyppisessä tapahtumassa ja vielä Meilahdessa. Ottoveli leikattiin männä viikolla. On ollut kipeä ja vaisu kaveri, tiistaina siellä jo odotti terhentelevä nirppa, jolle eivät itsensä tilaamat eväät kelvanneetkaan. Vein sitten mukanani kotiin. Välillä meinaa vähän sappi nousta suuhun, sitten tyynnyttelen itseäni, että se on sen luonto. Eikä hän pahaa tarkoita. Ottoveli vaan on laatuisensa, rakas ihminen kuitenkin. Tänään saattaa jo koittaa päivä, kun hän pääsee pois, jos vaan tulehdusarvot ovat laskeneet. Keuhkokuumeenkin kun mokoma sai kaupan päälle.
Leikkaus sen sijaan oli sujunut hyvin. Solisluuta on höylätty ja lihaksien paikkaa vaihdeltu. Jatkossa suonten pitäisi pysyä auki ja kaverin toipua työkykyiseksi. Veikkaan, että hän ei sen jälkeen näillä huudeilla enää pitkään notku. Työ, koulu ja tyttöystävät ovat Aasiassa. Minä lasken hänet sinne ihan mielelläni, sitten varmaan tulee ikäväkin.
Puuh. Helpottipas.
Meillä ratkaistiin eilen kesälomasuunnitelma. Varasimme pienen järven rannasta soman hirsimökin kymmeneksi päiväksi elokuun loppupuolelle. Oli uusi, siisti ja aika edukas. Siellä on sisävessa, mutta rantasauna. Metsää ympärillä, pääsen tutkimaan sienimaastoja, Hän taas pääsee kalastamaan. Vielä pitää löytää jostain edullinen vuokra-auto, junalla pääsisi kaupunkiin, mutta siitä on vielä 25 kilometriä matkaa "ei minnekään" - keskelle syvintä Savoa. Auto on oltava, sille vaan ei voi mitään.
maanantai 13. helmikuuta 2017
Kupu ja kuuppa
Elämä on pienestä kiinni, totesin aamulla lämmittäessäni sunnuntaista puuronjämää mikrossa. Saimme nimittäin perjantaina vihdoinkin hankittua mikrokuvun. Ei enää jatkuvaa mikron seinien pyyhkimistä, ei sotkua, etenkään ei tomaattitahroja. Ja pitkäänkö siinäkin meni? Reilu yhdeksän vuotta, kun avioliitosta karkasin, sinne jäi muutama muukin asia, ei vain se kirottu kupu.
Perjantaina oli ex-puolison 1 vuotiskuolinpäivä. Tyttärensä, tytärpuoleni, lähestyi minua loppuviikosta. Hänellä on tarve jutella ihmisten kanssa, jotka ovat hänen isänsä tunteneet. Siinä oli melkoisen myrskyisä suhde, molemmilla kova ääni, lyhyt pinna eikä juurikaan ymmärrystä toisiaan kohtaa siinä vaiheessa elämää. Tytär vielä näppärästi peluutti äitiään ja isäänsä toisiaan vastaan ja vaikka minä ihan oikeasti yritin tarjota oikeudenmukaisia ja kestäviä ratkaisuja, oli kuin olisin puhunut tuuleen, huutanut myrskyyn. Kamalaa aikaa.
Sain vihdoin hankittua myös pari väripurkkia. Eilen tuhosin yhden huonon paitani värjäysprosessin aikana, mutta hyvä tuli. Väri on tasainen, toistaiseksi jopa ihanan vaaleanharmaa. Tiedän harmaan hiipuvan parissa pesussa, mutta ehkä nyt väri on vielä lähempänä omaa hiusteni väriä ja voin lakata värjäämästä karvaani. Ovat nuo väriaineet nimittäin sellaisia myrkkyjä, että ei paremmasta väliä, en tahdo altistua niille yhtään enempää kuin on pakko. Nyt vaan pääni ympärillä leijailee se kamala hiusvärituoksupilvi. Sitä olisi kestettävä pari päivää, ennen kuin karvan voi pestä.
Perjantaina oli ex-puolison 1 vuotiskuolinpäivä. Tyttärensä, tytärpuoleni, lähestyi minua loppuviikosta. Hänellä on tarve jutella ihmisten kanssa, jotka ovat hänen isänsä tunteneet. Siinä oli melkoisen myrskyisä suhde, molemmilla kova ääni, lyhyt pinna eikä juurikaan ymmärrystä toisiaan kohtaa siinä vaiheessa elämää. Tytär vielä näppärästi peluutti äitiään ja isäänsä toisiaan vastaan ja vaikka minä ihan oikeasti yritin tarjota oikeudenmukaisia ja kestäviä ratkaisuja, oli kuin olisin puhunut tuuleen, huutanut myrskyyn. Kamalaa aikaa.
Sain vihdoin hankittua myös pari väripurkkia. Eilen tuhosin yhden huonon paitani värjäysprosessin aikana, mutta hyvä tuli. Väri on tasainen, toistaiseksi jopa ihanan vaaleanharmaa. Tiedän harmaan hiipuvan parissa pesussa, mutta ehkä nyt väri on vielä lähempänä omaa hiusteni väriä ja voin lakata värjäämästä karvaani. Ovat nuo väriaineet nimittäin sellaisia myrkkyjä, että ei paremmasta väliä, en tahdo altistua niille yhtään enempää kuin on pakko. Nyt vaan pääni ympärillä leijailee se kamala hiusvärituoksupilvi. Sitä olisi kestettävä pari päivää, ennen kuin karvan voi pestä.
torstai 9. helmikuuta 2017
Varovainen toivoja
Naurattaa. Omat tahtomisensa nimittäin.
Toivoin sellaista puolisoa, joka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden päälle, mutta seuraisi urheilua. Minä tietysti pähkin, että sitä urheilua olisi seurattu äijäporukassa jossain muualla kuin kotioloissa. Taisin vähän haaveilla omasta laatuajasta. Mutta mitenkäs kävi, täällä sitä on joutunut kotioloissa ties minkälaista urheilumelskaa kuuntelemaan. En edelleenkään seuraa, osaan suurimmaksi osaksi sulkea korvani ja keskittyä kirjaan. Sitten vaan aina maalin, muun voiton tullessa tai häviön koittaessa pomppaan ilmaan pari metriä sitä huutoa, joka Hänestä lähtee. Penkkiurheilu on riehakas laji.
Onneksi minun tietämättömyyteni urheilullisista saavutuksista on Hänestä lähinnä ihmetyksen ja naurun aihe. Meillä sitä riittää huumoria (koomimista, sarkastista, läpi kyynelten, mutta ei ilkeätä), onneksi, voisin todeta. Mitähän siitä olisi tullut, jos nuorempana olisimme törmänneet, ero jo monta kertaa. Nyt riittää molemmilla kärsivällisyyttä, tahtoa ymmärtää ja myötäelää. Niistä sitä rakkautta meillä tehdään. Mutta varovainen pitää olla näköjään toiveissaan, sitähän voi oikeasti saada, mitä toivoo.
Luen Atwoodin trilogian viimeistä. Uusi maa on edennyt jo yli puolen välin. Olen ryhtynyt hidastelemaan kirjan kanssa, kun en tahtoisi sen loppuvan koskaan. Tahtoisin vain uppoutua uuteen vaaralliseen sukupuuton ja uuden alun jälkeiseen aikaan. Tahtoisin ehkä muuttaa sinne, mutta vain, jos saisin Hänet mukaani. Mutta pyydän saada huomauttaa, tämä ei ollut oikea toivomus, en minä sukupuuttoa tahdo. Kunpa saisin nähdä ihmiskunnan parantavan tapansa, sitä toivon.
Toivoin sellaista puolisoa, joka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden päälle, mutta seuraisi urheilua. Minä tietysti pähkin, että sitä urheilua olisi seurattu äijäporukassa jossain muualla kuin kotioloissa. Taisin vähän haaveilla omasta laatuajasta. Mutta mitenkäs kävi, täällä sitä on joutunut kotioloissa ties minkälaista urheilumelskaa kuuntelemaan. En edelleenkään seuraa, osaan suurimmaksi osaksi sulkea korvani ja keskittyä kirjaan. Sitten vaan aina maalin, muun voiton tullessa tai häviön koittaessa pomppaan ilmaan pari metriä sitä huutoa, joka Hänestä lähtee. Penkkiurheilu on riehakas laji.
Onneksi minun tietämättömyyteni urheilullisista saavutuksista on Hänestä lähinnä ihmetyksen ja naurun aihe. Meillä sitä riittää huumoria (koomimista, sarkastista, läpi kyynelten, mutta ei ilkeätä), onneksi, voisin todeta. Mitähän siitä olisi tullut, jos nuorempana olisimme törmänneet, ero jo monta kertaa. Nyt riittää molemmilla kärsivällisyyttä, tahtoa ymmärtää ja myötäelää. Niistä sitä rakkautta meillä tehdään. Mutta varovainen pitää olla näköjään toiveissaan, sitähän voi oikeasti saada, mitä toivoo.
Luen Atwoodin trilogian viimeistä. Uusi maa on edennyt jo yli puolen välin. Olen ryhtynyt hidastelemaan kirjan kanssa, kun en tahtoisi sen loppuvan koskaan. Tahtoisin vain uppoutua uuteen vaaralliseen sukupuuton ja uuden alun jälkeiseen aikaan. Tahtoisin ehkä muuttaa sinne, mutta vain, jos saisin Hänet mukaani. Mutta pyydän saada huomauttaa, tämä ei ollut oikea toivomus, en minä sukupuuttoa tahdo. Kunpa saisin nähdä ihmiskunnan parantavan tapansa, sitä toivon.
maanantai 6. helmikuuta 2017
Eläman hienoja puolia
Oli tarjolla paljon hyvää viikonloppuna. Ensinnäkin Hän oli siivonnut varsin perusteellisesti, ennen kuin tulin kotiin. Jotenkin hienoa huomata, että Hän tekee asian mielellään eikä vain pakosta ja pitkin hampain. Itse asiassa, mitä enemmän Hän siivoaa, sitä enemmän Hän siitä tuntuu kiinnostuvan. Niin pitkään kun kotonamme ei asustele siivousnatsi, asioiden tila on kiitettävä. Viimeisimpänä hinkkauksen kohteena minulle esiteltiin wcistuin. Saivat muoviosan tummentumat kyytiä.
Olemme kovasti miettineet kuinka parantaisimme kotimme toimivuutta, taisimme löytää ratkaisun. Jos rakennamme makuusoppeen parven, saamme alle jäävän tilan työhuonekäyttöön. On vaan pidettävä huoli muutamasta asiasta; hinta, työnlaatu ja ilmastointi. En tahdo siitä tulevan mitään huonosti lämmitettyä saunaa. Meidänkin kotomme nimittäin kuumenee välillä varsin tehokkaasti. Toisaalta kodissamme on normaalia korkeampi huonekorkeus - 280 cm, veikkaisin. Sillä tavoin tämä saattaisi onnistua. Silloin meidän ei tarvitsisikaan miettiä asunnonvaihtoa, vaan asumiskulumme pysyisivät erittäin järkevällä tasolla. Mutta asialla ei ole kiire, ensin pitää löytää puuseppä.
Illalla rakentelin valmiiksi kanapiirakan. Lauantaina tuli veli vaimoineen ja esikoisensa kanssa etkoille mopomessujen jälkeen. Siinä me kerkesimme istuskella muutaman tunnin ennen kuin matkasimme kumijalalla läpi Helsingin. Nepalilainen ravintola Mountain sai meidät vieraakseen. Ja piti hyvänä erittäin järkevään hintaan. Ruokaa riitti koko rykmentille niin (pari kanaruokaa, yksi lammasannos ja kolme kasvisevästä), että jopa hyväsyömäinen Hän sai vatsansa pinkeäksi. Kun saattomatkalla pysähdyimme Olhusiin, Hän totesi, ettei voinut enää juoda mitään. Niinpä jos kymmenen maissa saatoimme veljen perheineen hotellille ja itse matkasimme takaisin kotiin - taas taksilla.
Olihan ihmeellinen tunne käydä nukkumaan kerrankin ajoissa, meillä oli jo yhdentoista maissa kovin hiljaista. Jopa minä vetäisin parin heräämisen tekniikalla kahdeksisen tuntia zetaa. Sellaisia sattumia saisi joskus olla useamminkin, en pistäisi pahakseni.
Hyvien unien päälle sunnuntain roolipelisessiokin maistui, vaikka taas oli lähtemisen vaikeutta liikkeellä. Peli vaan etenki kovin verkkaisesti, tuntui, että kaikilla oli niin paljon muuta asiaa, että itse pelaaminen tahtoi unohtua. Saimme kuitenkin uuden seikkailun jonkinlaiseen alkuun ja eteemme erittäin epämiellyttävän tilanteen lopuksi. Siellä ne epäkuolleet meitä taas jäivät ympäröimään, luvassa on verinen taisto.
Olemme kovasti miettineet kuinka parantaisimme kotimme toimivuutta, taisimme löytää ratkaisun. Jos rakennamme makuusoppeen parven, saamme alle jäävän tilan työhuonekäyttöön. On vaan pidettävä huoli muutamasta asiasta; hinta, työnlaatu ja ilmastointi. En tahdo siitä tulevan mitään huonosti lämmitettyä saunaa. Meidänkin kotomme nimittäin kuumenee välillä varsin tehokkaasti. Toisaalta kodissamme on normaalia korkeampi huonekorkeus - 280 cm, veikkaisin. Sillä tavoin tämä saattaisi onnistua. Silloin meidän ei tarvitsisikaan miettiä asunnonvaihtoa, vaan asumiskulumme pysyisivät erittäin järkevällä tasolla. Mutta asialla ei ole kiire, ensin pitää löytää puuseppä.
Illalla rakentelin valmiiksi kanapiirakan. Lauantaina tuli veli vaimoineen ja esikoisensa kanssa etkoille mopomessujen jälkeen. Siinä me kerkesimme istuskella muutaman tunnin ennen kuin matkasimme kumijalalla läpi Helsingin. Nepalilainen ravintola Mountain sai meidät vieraakseen. Ja piti hyvänä erittäin järkevään hintaan. Ruokaa riitti koko rykmentille niin (pari kanaruokaa, yksi lammasannos ja kolme kasvisevästä), että jopa hyväsyömäinen Hän sai vatsansa pinkeäksi. Kun saattomatkalla pysähdyimme Olhusiin, Hän totesi, ettei voinut enää juoda mitään. Niinpä jos kymmenen maissa saatoimme veljen perheineen hotellille ja itse matkasimme takaisin kotiin - taas taksilla.
Olihan ihmeellinen tunne käydä nukkumaan kerrankin ajoissa, meillä oli jo yhdentoista maissa kovin hiljaista. Jopa minä vetäisin parin heräämisen tekniikalla kahdeksisen tuntia zetaa. Sellaisia sattumia saisi joskus olla useamminkin, en pistäisi pahakseni.
Hyvien unien päälle sunnuntain roolipelisessiokin maistui, vaikka taas oli lähtemisen vaikeutta liikkeellä. Peli vaan etenki kovin verkkaisesti, tuntui, että kaikilla oli niin paljon muuta asiaa, että itse pelaaminen tahtoi unohtua. Saimme kuitenkin uuden seikkailun jonkinlaiseen alkuun ja eteemme erittäin epämiellyttävän tilanteen lopuksi. Siellä ne epäkuolleet meitä taas jäivät ympäröimään, luvassa on verinen taisto.
perjantai 3. helmikuuta 2017
Metafyysinen huomio
Illalla kun Bones loppui, menin iltapesulle. Siellä se ajatus sitten päähäni napsahti.
Mitä enemmän rakastat, sitä vähemmän on aikaa. Rakkaus saa ajan kulumaan nopeammin, liian nopeasti, pelkäät sen loppuvan kesken. Ergo: rakkaus syö aikaa.
Voitte vain kuvitella, miten pitkältä lapsuuteni tuntui.
Mitä enemmän rakastat, sitä vähemmän on aikaa. Rakkaus saa ajan kulumaan nopeammin, liian nopeasti, pelkäät sen loppuvan kesken. Ergo: rakkaus syö aikaa.
Voitte vain kuvitella, miten pitkältä lapsuuteni tuntui.
torstai 2. helmikuuta 2017
Tunteita ja tuoksuja
Eivät vuodet vyöry ylitseni vaivatta. Tiistaina heräsin kipuun. Joku kummallinen lihas (minulla siis vielä on niitä - jossain) yläselästä päätti jumittaa itsensä niin, että salpasi hengityksen ja liikuntakyvyn. Siinäpä sitten rimpuilet, kun kello soi ruokapöydällä ja ylös pitäisi päästä. Pihinän voimin se onnistui, ei kun nappia naamaan ja Hänen kätösensä levittämään Voltarenia koko selän pituudelta. Tänään on jo parempi päivä, mutta ibuprofeenikuuri saa luvan jatkua, etten vaan jännittele viereisiä lihaksia toiseen jumiin. Syytä nimittäin olisi kestää töissä, kollega on luottamusmieskoulutuksessa vielä kaksi päivää, teen myös hänen työnsä.
Hän nukkumaan tullessaan huokasi minun tuoksuvan hyvältä. Humoristi minussa mietti, että tarkoittikohan Hän lihasrelaksantin tuoksua vai naamarasvaa. Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni, romantiikka säilyi hetkessä. Muutenkin olen ihmeissäni, että näinkö helppoa on parisuhde ja rakkaus. Tämähän on aivan ihanaa! Ei kiistaa eikä vänkäämistä, me ohjaamme vuoronperään laivaamme samaan suuntaan, luovimme maailman myrskyjen läpi, mutta se rauhan satama minua vähän epäilyttää. En minä sinne tahdo, kyllä minä tiedän, että sinne päädytään, kun vaan ensin matka jatkuisi.
Hän on rakennellut meille Iikkean huonekaluja. Tilasimme kylpyhuoneeseen allaskaapin ja olohuoneeseen kirjahyllyn pätkän, jonka päälle telkkari asettuu. Kaappitilasta on jonkun verran ollut puute. Muuten tuntuu, että tulemme toimeen oikeastaan nykyisessä kodissamme, kotikolossamme. Ja parempi taitaa ollakin niin, koska taloudellinen tilanteemme tulee huononemaan aivan lähiaikoina.
Sitä ennen kuitenkin pääsen tarjoamaan virvokkeita veljen perheelle. Myöhemmin lauantaina menemme yhdessä syömään. Etsiskelin netistä ruokapaikkaa, päädyin nepalilaiseen, jota oli kovin kehuttu. Kauhukseni vain huomasin, että sinne piti SOITTAA pöytävaraus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tahdon puhua puhelimessa. Siinä mielessä olen kovinkin introvertti, tai sitten vaan suomalainen. Tahdon mustaa valkoisella ja mahdollisimman vähällä lääryämisellä. Onneksi toisessa päässä varausta vastaanottava henkilö puhui niin hyvää suomea, että ymmärsin asiani menevän läpi. Toivottavasti ammattitaito ulottuu myös keittiön antimiin. Ulkona syöminen on kivaa, mutta se on aina riski, kun itse tekee kohtuullista ruokaa.
Hän nukkumaan tullessaan huokasi minun tuoksuvan hyvältä. Humoristi minussa mietti, että tarkoittikohan Hän lihasrelaksantin tuoksua vai naamarasvaa. Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni, romantiikka säilyi hetkessä. Muutenkin olen ihmeissäni, että näinkö helppoa on parisuhde ja rakkaus. Tämähän on aivan ihanaa! Ei kiistaa eikä vänkäämistä, me ohjaamme vuoronperään laivaamme samaan suuntaan, luovimme maailman myrskyjen läpi, mutta se rauhan satama minua vähän epäilyttää. En minä sinne tahdo, kyllä minä tiedän, että sinne päädytään, kun vaan ensin matka jatkuisi.
Hän on rakennellut meille Iikkean huonekaluja. Tilasimme kylpyhuoneeseen allaskaapin ja olohuoneeseen kirjahyllyn pätkän, jonka päälle telkkari asettuu. Kaappitilasta on jonkun verran ollut puute. Muuten tuntuu, että tulemme toimeen oikeastaan nykyisessä kodissamme, kotikolossamme. Ja parempi taitaa ollakin niin, koska taloudellinen tilanteemme tulee huononemaan aivan lähiaikoina.
Sitä ennen kuitenkin pääsen tarjoamaan virvokkeita veljen perheelle. Myöhemmin lauantaina menemme yhdessä syömään. Etsiskelin netistä ruokapaikkaa, päädyin nepalilaiseen, jota oli kovin kehuttu. Kauhukseni vain huomasin, että sinne piti SOITTAA pöytävaraus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tahdon puhua puhelimessa. Siinä mielessä olen kovinkin introvertti, tai sitten vaan suomalainen. Tahdon mustaa valkoisella ja mahdollisimman vähällä lääryämisellä. Onneksi toisessa päässä varausta vastaanottava henkilö puhui niin hyvää suomea, että ymmärsin asiani menevän läpi. Toivottavasti ammattitaito ulottuu myös keittiön antimiin. Ulkona syöminen on kivaa, mutta se on aina riski, kun itse tekee kohtuullista ruokaa.
sunnuntai 29. tammikuuta 2017
Sunnuntaina
Jostain syystä pidän nykyään myös sunnuntaipäivistä, aikaisemmin ne ovat aina herättäneet minussa pienimuotoisen ahdistuksen. Olen alkanut miettiä töitä. Nyt päiväni on täynnä laiskottelua, hyvää ruokaa, tulevan viikon suunnittelua, mutta kaikki ilman ahdistusta.
Tänään olen jutellut Messengerilla pikkuveljen kanssa, joka suunnittelee vaimonsa ja esikoisen kanssa retkeä mopomessuille. Minun olisi tarkoitus varata heille huone, kunhan vain saan hänen hyväksyntänsä löytämälleni edulliselle vaihtoehdolle. Lauantai-iltana sitten tapaamme, joko meillä tai kaupungilla. Ottoveljelle kirjoitin häätölapun soskua varten, hän yrittää saada oman kolon kaupungilta ennen leikkausta. Mutta vaikeata tuntuu olevan. Ja rahatilanne vaikeutuu kaiken aikaa.
Meidän pikkukolomme on todistanut rakkaudentäyteistä viikonloppua. Lauantaina teimme bussimatkan Lidliin Maunulaan. Paluumatkalla bussi oli tolkuttoman täynnä, sitten sinne vielä rynnivät matkalipuntarkastajat. Olihan tunnelmaa. Hän murisee, että joukkoliikenteen pitäisi olla ilmainen, minä taas pihisen, että olisi onnellinen, että pääkaupunkiseudulla on toimiva julkinen liikenne. Se ei ole tilanne muualla Suomessa.
Silti haaveilemme aina välillä muuttavamme pois täältä. Jonnekin, missä olisi tilaa ja rauhaa. Jonnekin, missä näkyisi tähtitaivas. Romantikot. Mutta en minä nykyisestäni luopuisi, antaisin lyhytaikaiselle vuokralle korkentaan. Mutta jospa ensi kesänä voisimme edes viettää jossain parin viikon mökkiretriitin. Luulen, että sekin vähän tuskaa lievittäisi.
Tänään olen jutellut Messengerilla pikkuveljen kanssa, joka suunnittelee vaimonsa ja esikoisen kanssa retkeä mopomessuille. Minun olisi tarkoitus varata heille huone, kunhan vain saan hänen hyväksyntänsä löytämälleni edulliselle vaihtoehdolle. Lauantai-iltana sitten tapaamme, joko meillä tai kaupungilla. Ottoveljelle kirjoitin häätölapun soskua varten, hän yrittää saada oman kolon kaupungilta ennen leikkausta. Mutta vaikeata tuntuu olevan. Ja rahatilanne vaikeutuu kaiken aikaa.
Meidän pikkukolomme on todistanut rakkaudentäyteistä viikonloppua. Lauantaina teimme bussimatkan Lidliin Maunulaan. Paluumatkalla bussi oli tolkuttoman täynnä, sitten sinne vielä rynnivät matkalipuntarkastajat. Olihan tunnelmaa. Hän murisee, että joukkoliikenteen pitäisi olla ilmainen, minä taas pihisen, että olisi onnellinen, että pääkaupunkiseudulla on toimiva julkinen liikenne. Se ei ole tilanne muualla Suomessa.
Silti haaveilemme aina välillä muuttavamme pois täältä. Jonnekin, missä olisi tilaa ja rauhaa. Jonnekin, missä näkyisi tähtitaivas. Romantikot. Mutta en minä nykyisestäni luopuisi, antaisin lyhytaikaiselle vuokralle korkentaan. Mutta jospa ensi kesänä voisimme edes viettää jossain parin viikon mökkiretriitin. Luulen, että sekin vähän tuskaa lievittäisi.
perjantai 27. tammikuuta 2017
Harmaata
Työpaikan kylpyhuoneessa huomasin, että juurikasvu heijasteli hopeaa. Vihdoinkin, riemuitsin mielessäni. Ryhdyin suunnittelemaan kampaajakäyntiä, siellä voisin silpaista koko tukkaan vaaleanharmaita raitoja, niin ei raja värjätyn ja värjäämättömän hiuskansanosa niin pahasti erottuisi. Toinen vaihtoehto on tehdä se itse, sitä selitin äsken jollekulle unessakin. Ottaa sellainen hopeaan vivahtava tuhkanvaalea tai siitä tummempi versio, sillähän tämä hoituisi.
Vaikka taloutemme on kunnossa, ei se sitä tarkoita, että voisimme elää kuin pellossa. Kohta tulee vielä vaikeampaa, mutta onneksi olen jo ostanut kesään saakka kaikki oleelliset keikkaliput (Kypck, Devin, Ghost ja tietenkin Tuska). Ennakkosatsaaminen on kannattanut, musiikista en tahdo enää koskaan luopua. Lisäksi voi aina talouden salliessa ja mielen kääntyessä käydä edullisemmilla pikkukeikoilla. Viihdyn vain erinomaisesti kotimuusikkoni kanssa. Ihanaa seurata, miten musiikki syntyy ja kehittyy.
Ottoveli kävi hengästyttämässä meidät. Ei uskoisi, että siinä on mies, joka odottaa pallolaajennusta.Siinä se puhui, pilkkoi, käveli ympyrää ja sai aikaan erinomaisen orienttiaterian (kasviksia ja tofua tuoreessa mustapippurissa, teriakitofua sekä vihreä curry riisin kera). Eivät tosin asiat ole hyvin hänelläkään, hoitotakuu täyttyy vasta huhtikuussa, julkinen terveydenhuolto ei taida pitää kiirettä. Vierailun syynä olivat erilaiset hoitotahdot sekä raha-asioiden hoitaminen, nekin mokomat mutkistuvat tilanteen sitkistyessä.
Postiin olivat tupsahtaneet tilaamamme paidat Kiinasta. Tiedän tavallaan, että olen moraaliton, mutta toisaalta, kun 50 eurolla sai neljä todella hyvännäköistä ja Suomen oloissa uniikkia paitaa, niin sitten olen. Jos minulla joskus on varaa ja jos joskus mahdun Suomessa myytäviin ja valmistettaviin vaatteisiin, jotka eivät näytä tuhkalta ja säkiltä, niin lupaan siirtyä takaisin käyttämään paikallisia palveluita. (Vähän näytää omatunto koputtelevan, kun tätä pohdin ja vatuloin.)
Vaikka taloutemme on kunnossa, ei se sitä tarkoita, että voisimme elää kuin pellossa. Kohta tulee vielä vaikeampaa, mutta onneksi olen jo ostanut kesään saakka kaikki oleelliset keikkaliput (Kypck, Devin, Ghost ja tietenkin Tuska). Ennakkosatsaaminen on kannattanut, musiikista en tahdo enää koskaan luopua. Lisäksi voi aina talouden salliessa ja mielen kääntyessä käydä edullisemmilla pikkukeikoilla. Viihdyn vain erinomaisesti kotimuusikkoni kanssa. Ihanaa seurata, miten musiikki syntyy ja kehittyy.
Ottoveli kävi hengästyttämässä meidät. Ei uskoisi, että siinä on mies, joka odottaa pallolaajennusta.Siinä se puhui, pilkkoi, käveli ympyrää ja sai aikaan erinomaisen orienttiaterian (kasviksia ja tofua tuoreessa mustapippurissa, teriakitofua sekä vihreä curry riisin kera). Eivät tosin asiat ole hyvin hänelläkään, hoitotakuu täyttyy vasta huhtikuussa, julkinen terveydenhuolto ei taida pitää kiirettä. Vierailun syynä olivat erilaiset hoitotahdot sekä raha-asioiden hoitaminen, nekin mokomat mutkistuvat tilanteen sitkistyessä.
Postiin olivat tupsahtaneet tilaamamme paidat Kiinasta. Tiedän tavallaan, että olen moraaliton, mutta toisaalta, kun 50 eurolla sai neljä todella hyvännäköistä ja Suomen oloissa uniikkia paitaa, niin sitten olen. Jos minulla joskus on varaa ja jos joskus mahdun Suomessa myytäviin ja valmistettaviin vaatteisiin, jotka eivät näytä tuhkalta ja säkiltä, niin lupaan siirtyä takaisin käyttämään paikallisia palveluita. (Vähän näytää omatunto koputtelevan, kun tätä pohdin ja vatuloin.)
tiistai 24. tammikuuta 2017
Ahdistuksella viskaa
Uneni ovat muuttumassa kauhugalleriaksi. Sen lisäksi, että nukun liian vähän ja katkonaisesti, joudun kohtaamaan kovin eläväisiä kauhuja joka yö.
Su-ma-yön sisälle lontistanut leijona oli vielä pientä. Se kuitenkin lähti pois hätistämällä. Sen sijaan saman yön talouteemme ilmestynyt mies, joka vaati minulta kesällä eromme aikana mukalainaamaansa rahasummaa, ei tuntunut pitävän minkäänlaista kiirettä, vaikkä hätäpäissäni olin jo valmis maksamaan, että eroon pääsisin. Viime yönä rakennukset sortuivat ympärilläni, väistelin lentäviä seiniä, kattoja ja kulkuvälineitä, katselin hirmumyrskyn kehittymistä; tummanharmaan meren ja taivaan raivoa. Mietin, että oikeastaan maailmassa ei ole paikkaa, minne piiloutua. Sitten kun läksin omasta mielestäni parhaaseen mahdolliseen jemmaan rakennuksen keskelle, siellä riehui suurikokoinen alligaattori/ krokotiili, joka napsi ihmisiä kuin kärpäsiä. Ja nopeakin se perkele oli.
Ei voi ihminen piiloutua ongelmiltaan, ne seuraavat uniinkin. Siksi olinkin kohtuuttoman ylpeä itsestäni, kun sain tehtyä ensimmäisen työhakemuksen vajaaseen vuoteen. Ei sillä, että olisi niitä paikkojakaan ollut auki, mutta jos nyt edes yrittäisin. Ei ihmistä enää tässä iässä tai asemassa tulla hakemaan töistä, nuorempana minuakin kävivät kosimassa headhunterit, mutta eipä ole viime aikoina sellaisia hätistellä oven takaa.
Onneksi on parisuhde. Onneksi on hyvä, rakastava ja luotettava ihmissuhde. Onneksi kotona on tuki ja turva, joka tosin tarvitsee minun tukea ja turvaani omissa asioissaan. Pääsimme jopa niin pitkälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa, että hääpäivä on nyt päätetty. Älkää peljätkö, sinne on vielä aikaa, mutta ainakin meillä on päämäärä. Hänellä on monta muutakin päämäärää siinä välissä. Minä yritän päästä myös jonnekin. Ainakin pois nykyisestä.
Su-ma-yön sisälle lontistanut leijona oli vielä pientä. Se kuitenkin lähti pois hätistämällä. Sen sijaan saman yön talouteemme ilmestynyt mies, joka vaati minulta kesällä eromme aikana mukalainaamaansa rahasummaa, ei tuntunut pitävän minkäänlaista kiirettä, vaikkä hätäpäissäni olin jo valmis maksamaan, että eroon pääsisin. Viime yönä rakennukset sortuivat ympärilläni, väistelin lentäviä seiniä, kattoja ja kulkuvälineitä, katselin hirmumyrskyn kehittymistä; tummanharmaan meren ja taivaan raivoa. Mietin, että oikeastaan maailmassa ei ole paikkaa, minne piiloutua. Sitten kun läksin omasta mielestäni parhaaseen mahdolliseen jemmaan rakennuksen keskelle, siellä riehui suurikokoinen alligaattori/ krokotiili, joka napsi ihmisiä kuin kärpäsiä. Ja nopeakin se perkele oli.
Ei voi ihminen piiloutua ongelmiltaan, ne seuraavat uniinkin. Siksi olinkin kohtuuttoman ylpeä itsestäni, kun sain tehtyä ensimmäisen työhakemuksen vajaaseen vuoteen. Ei sillä, että olisi niitä paikkojakaan ollut auki, mutta jos nyt edes yrittäisin. Ei ihmistä enää tässä iässä tai asemassa tulla hakemaan töistä, nuorempana minuakin kävivät kosimassa headhunterit, mutta eipä ole viime aikoina sellaisia hätistellä oven takaa.
Onneksi on parisuhde. Onneksi on hyvä, rakastava ja luotettava ihmissuhde. Onneksi kotona on tuki ja turva, joka tosin tarvitsee minun tukea ja turvaani omissa asioissaan. Pääsimme jopa niin pitkälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa, että hääpäivä on nyt päätetty. Älkää peljätkö, sinne on vielä aikaa, mutta ainakin meillä on päämäärä. Hänellä on monta muutakin päämäärää siinä välissä. Minä yritän päästä myös jonnekin. Ainakin pois nykyisestä.
torstai 19. tammikuuta 2017
Ring ring
Kehitys kehittyy. Hankin elämäni kolmannen älypuhelimen. Kun edeltäjänsä päätti ryhtyä sammahtelemaan vain kolmen vuoden elämäntyön jälkeen jopa neljästi päivässä, menetin hermoparkani. Minä olen aina ollut äkkipikainen, jopa äkkiväärä, henkilö sisuuntuessani. Teen ensin, mietin vasta sitten. Niinpä ei kauan kestänyt, kun olin jo guugletellut kaikki Samsungit läpi ja hintatietoisena tyyppinä valinnut varmasti toimivan, lastentautinsa sairastaneen, edullisemman kuin seuraajansa, edullisemman kuin edeltäjänsä hankintahinta oli.
Nyt sitten on uusi S6. Kiukukseni vain huomasin, ettei siihen enää mikrosimmi kelvannutkaan. Piti olla nano. Meinasivat taas ärräpäät lentää, kunnes pääsin DNA:n kauppapaikalle vierailulle töiden jälkeen. Vietin siellä vajaan 15 minuuttia, oli muuten nopeata ja asiallista palvelua. Nuori mies siirsi numerot kortilta toiselle ja kertoi, että olisin saanut vanhasta puhelimestani 77 euron lahjakortin. En ottanut, kun rahana olisin tietysti tahtonut. Jääköön meille varapuhelimeksi, ainakin Hänen vanhempi poikansa tuntuu olevan vaarallinen poikaystävä puhelimille välillä. Ja joskus varakappaleita ovat vailla kaveritkin.
Keskiviikkoillan askartelin asetuksia kuntoon. Vielä on muutama asetus hakusessa, mutta muuten on kovin samanlainen logiikaltaan kuin edeltäjänsä, siitä kiitos. Samsung on blondiystävällinen merkki. Vielä kun saan haettua muutaman kuvan Dropboxista, että voin vaihtaa ne puhelimeen, olen tyytyväinen.
Tänään kävin kollegan kanssa pari tuntia hortoamassa Matkamessuilla. Olipa muuten turha keikka. Kun ei ole mitään tiettyä matkaa vailla eikä osaa kerätä brosyyreja vai keräämisen riemusta, niin anti jäi aika vähäiseksi. Puhumattakaan siitä, että mitä ne ruokamyyjät ja puhelinyritykset siellä tekivät? Jokseensakin kummalliseksi on mennyt konsepti, taitaa suurin osa ihmisistä ostaa nykyään matkansa online ja edullisinta mahdollista reittiä. Ketterä kuluttaja etsii ketterät keinot.
On meillä yksi pikkumatkakin varattuna talvilomaviikolleni. Pitäähän ihmisellä jotain odotettavaa olla. Edes jotain pientä. Kesällä sitten katsotaan jotain muuta, ehkä joku mökkijuttu olisi kiva.
Nyt sitten on uusi S6. Kiukukseni vain huomasin, ettei siihen enää mikrosimmi kelvannutkaan. Piti olla nano. Meinasivat taas ärräpäät lentää, kunnes pääsin DNA:n kauppapaikalle vierailulle töiden jälkeen. Vietin siellä vajaan 15 minuuttia, oli muuten nopeata ja asiallista palvelua. Nuori mies siirsi numerot kortilta toiselle ja kertoi, että olisin saanut vanhasta puhelimestani 77 euron lahjakortin. En ottanut, kun rahana olisin tietysti tahtonut. Jääköön meille varapuhelimeksi, ainakin Hänen vanhempi poikansa tuntuu olevan vaarallinen poikaystävä puhelimille välillä. Ja joskus varakappaleita ovat vailla kaveritkin.
Keskiviikkoillan askartelin asetuksia kuntoon. Vielä on muutama asetus hakusessa, mutta muuten on kovin samanlainen logiikaltaan kuin edeltäjänsä, siitä kiitos. Samsung on blondiystävällinen merkki. Vielä kun saan haettua muutaman kuvan Dropboxista, että voin vaihtaa ne puhelimeen, olen tyytyväinen.
Tänään kävin kollegan kanssa pari tuntia hortoamassa Matkamessuilla. Olipa muuten turha keikka. Kun ei ole mitään tiettyä matkaa vailla eikä osaa kerätä brosyyreja vai keräämisen riemusta, niin anti jäi aika vähäiseksi. Puhumattakaan siitä, että mitä ne ruokamyyjät ja puhelinyritykset siellä tekivät? Jokseensakin kummalliseksi on mennyt konsepti, taitaa suurin osa ihmisistä ostaa nykyään matkansa online ja edullisinta mahdollista reittiä. Ketterä kuluttaja etsii ketterät keinot.
On meillä yksi pikkumatkakin varattuna talvilomaviikolleni. Pitäähän ihmisellä jotain odotettavaa olla. Edes jotain pientä. Kesällä sitten katsotaan jotain muuta, ehkä joku mökkijuttu olisi kiva.
tiistai 17. tammikuuta 2017
Puhtaat värikkäät lakanat
Tuli muuten pävänä muutamana mieleen parisuhteen ilot. Niiden tavanomaisten lisäksi nimittäin.
Olen minä itse-tyyppinä tietenkin kehittänyt kaikkiin kotihommin systeemin, jolla onnistun tekemään ne yksin. Ja hyvin. Pyykitkin viikkaantuvat pesun jälkeen hyllyyn sievissä nipuissaan. Miten ihanaa onkaan, kun on kaveri, kenen kanssa tehdä asioita, niin kuin saada apua pussilakanan ja peiton naittamisessa toisilleen! Muutenkin kotityöt, vaikka toisaalta ovat lisääntyneet, ovat ne myös keventyneet, kun tekemässä onkin kaksi ihmistä.
Olen saanut ilokseni huomata, että nyt kun Hän on ollut kotona, minun ei tarvitse tiskata eikä imuroida. Ruuankin teemme yleensä yhdessä. Teemme melkoisen paljon asioita yhdessä, vain karvanpoiston olen häveliäisyyssyistä tahtonut pitää yksityisasiana. Tuskin Häntä kovin kiinnostaa, kun nypin keski-iän mukanaan tuomia mustia jouhia leuastani. Mutta minua kiinnostaa kovasti, kun Hän ajelee leukansa säännöllisesti, lopputulos nimittäin, pidän sileistä karvattomista miehistä. Sitten jos niillä vielä on oma tukka päässä, on maljani ylitsevuotava. Nyt täyttyvät molemmat kohdat.
Hänen äitinsä on edelleen sairaalassa. Eikä taida ihan heti sieltä pois päästäkään. Hassua vaan, miten rouva kuulostaa pirteämmältä, kun siellä on seuraa ja aktiviteettiä. Kunpa hän ymmärtäisi omaa parastaan ja suostuisi palvelukotiin. Ei se kotona yksinoleminen herkkua ole, kun ei enää paljon aktiviteetteja voi pyöritellä. Ymmärrän toki rouvan tarpeen pysytellä kodissaan, sama oli omalla äidilläni, atavistinen tarve ilmeisesti. Pelko, ettei enää pääse kotiinsa, jos sieltä kerran lähtee.
Tällä viikolla olisivat Matkamessutkin. Tuskinpa tulee mentyä, epäilen, etten pääse töistä. Hommaa on enemmän kuin laki sallii. Kuitenkin tekisi mieli katsoa talvilomaviikolle joku retkiretkinen, rahavaramme vain ovat rajalliset. Jospa minä jotain keksisin, jos en muuta niin matkan johonkin lähikaupunkiin. Kyllä minä osaan.
Olen minä itse-tyyppinä tietenkin kehittänyt kaikkiin kotihommin systeemin, jolla onnistun tekemään ne yksin. Ja hyvin. Pyykitkin viikkaantuvat pesun jälkeen hyllyyn sievissä nipuissaan. Miten ihanaa onkaan, kun on kaveri, kenen kanssa tehdä asioita, niin kuin saada apua pussilakanan ja peiton naittamisessa toisilleen! Muutenkin kotityöt, vaikka toisaalta ovat lisääntyneet, ovat ne myös keventyneet, kun tekemässä onkin kaksi ihmistä.
Olen saanut ilokseni huomata, että nyt kun Hän on ollut kotona, minun ei tarvitse tiskata eikä imuroida. Ruuankin teemme yleensä yhdessä. Teemme melkoisen paljon asioita yhdessä, vain karvanpoiston olen häveliäisyyssyistä tahtonut pitää yksityisasiana. Tuskin Häntä kovin kiinnostaa, kun nypin keski-iän mukanaan tuomia mustia jouhia leuastani. Mutta minua kiinnostaa kovasti, kun Hän ajelee leukansa säännöllisesti, lopputulos nimittäin, pidän sileistä karvattomista miehistä. Sitten jos niillä vielä on oma tukka päässä, on maljani ylitsevuotava. Nyt täyttyvät molemmat kohdat.
Hänen äitinsä on edelleen sairaalassa. Eikä taida ihan heti sieltä pois päästäkään. Hassua vaan, miten rouva kuulostaa pirteämmältä, kun siellä on seuraa ja aktiviteettiä. Kunpa hän ymmärtäisi omaa parastaan ja suostuisi palvelukotiin. Ei se kotona yksinoleminen herkkua ole, kun ei enää paljon aktiviteetteja voi pyöritellä. Ymmärrän toki rouvan tarpeen pysytellä kodissaan, sama oli omalla äidilläni, atavistinen tarve ilmeisesti. Pelko, ettei enää pääse kotiinsa, jos sieltä kerran lähtee.
Tällä viikolla olisivat Matkamessutkin. Tuskinpa tulee mentyä, epäilen, etten pääse töistä. Hommaa on enemmän kuin laki sallii. Kuitenkin tekisi mieli katsoa talvilomaviikolle joku retkiretkinen, rahavaramme vain ovat rajalliset. Jospa minä jotain keksisin, jos en muuta niin matkan johonkin lähikaupunkiin. Kyllä minä osaan.
maanantai 16. tammikuuta 2017
Saunapäivä
Hänen nuorempi poikansa, jo 20-vuotias erityislapsukainen, järjestää tapaamisia säännöllisesti isänsä kanssa. Ohjelman on nuori mies melkoisen tarkkaan etukäteen suunnitellut. Hyvä tietysti, ei tarvitse ainakaan minun siihen puoleen ryhtyä, tuskin osaisinkaan viihdytysjoukoksi ryhtyä. Nyt riittää kun olen paikalla, teen ruokaa, juttelen normaaleja ja hassuttelen mukana. Tällä kertaa toivomuksena oli saunavierailu isän kanssa, sehän meillä onnistuu, kun on sauna. Jota muuten käytämme aivan turhan harvoin, tuli todettua.
Ensin saunoivat isä ja poika, sitten söimme yhdessä (tein lohkoperunoita, porkkanoita sekä kanakastikkeen), ennen kuin minä menin löylyyn. Sauna vaan oli onnistunut lämpenemään siinä vaiheessa yli sata-asteiseksi - en tiennytkään, että sen niin lämpimäksi saakaan. Tai ei lämpimäksi, vaan kuumaksi. Positiivista oli, että kyllä hiki irtosi minultakin, heikommalta hikoilijalta. Huono puoli oli, että saunan jälkeen olin hikoillut ilmeisen paljon oleellisia kivenaineita kropastani, että sain rytmihäiriöitä. Piti ryhtyä magnesiumin ja vissyn voimin makoilemaan.
Kun rytmiryhmä sisälläni rauhottui, kapusin isän ja pojan seuraksi katsomaan luonto-ohjelmia. Siinähän se ilta vierähti, ei kerennyt edes tulla sunnuntaiangstia. Hän vielä saattoi poikansa bussipysäkille. Mukaansa poika sai myöhästyneen joululahjan, pienen langattoman irtokaiuttimen, jota hän oli toivonut. Isänsä sai sen naitettua puhelimen kanssa, tällä kertaa eivät minun hermoni eikä fysiikkani siihen taittuneet.
Seuraavan kerran kuulemma näemme maaliskuun alussa. Sitä ennen nuorella miehellä on itsenäisen asumisen harjoittelujakso, toivottavasti se sujuu hienosti. Mukava poika Hänellä on, vielä kun jotenkin se toinenkin ryhtyisi pitämään isäänsä yhteyttä enemmän, niin uskon, että Hän voisi vielä paremmin. Ja minä myös, kun Hän olisi onnellinen.
Ensin saunoivat isä ja poika, sitten söimme yhdessä (tein lohkoperunoita, porkkanoita sekä kanakastikkeen), ennen kuin minä menin löylyyn. Sauna vaan oli onnistunut lämpenemään siinä vaiheessa yli sata-asteiseksi - en tiennytkään, että sen niin lämpimäksi saakaan. Tai ei lämpimäksi, vaan kuumaksi. Positiivista oli, että kyllä hiki irtosi minultakin, heikommalta hikoilijalta. Huono puoli oli, että saunan jälkeen olin hikoillut ilmeisen paljon oleellisia kivenaineita kropastani, että sain rytmihäiriöitä. Piti ryhtyä magnesiumin ja vissyn voimin makoilemaan.
Kun rytmiryhmä sisälläni rauhottui, kapusin isän ja pojan seuraksi katsomaan luonto-ohjelmia. Siinähän se ilta vierähti, ei kerennyt edes tulla sunnuntaiangstia. Hän vielä saattoi poikansa bussipysäkille. Mukaansa poika sai myöhästyneen joululahjan, pienen langattoman irtokaiuttimen, jota hän oli toivonut. Isänsä sai sen naitettua puhelimen kanssa, tällä kertaa eivät minun hermoni eikä fysiikkani siihen taittuneet.
Seuraavan kerran kuulemma näemme maaliskuun alussa. Sitä ennen nuorella miehellä on itsenäisen asumisen harjoittelujakso, toivottavasti se sujuu hienosti. Mukava poika Hänellä on, vielä kun jotenkin se toinenkin ryhtyisi pitämään isäänsä yhteyttä enemmän, niin uskon, että Hän voisi vielä paremmin. Ja minä myös, kun Hän olisi onnellinen.
tiistai 10. tammikuuta 2017
Paha ihminen
Voi minua syntistä, kun keksin, että Kiinasta tilaamalla saan yhden paidan hinnalla kolme. Vielä malliltaan perinteiselle suomalaiselle rintava-reitevä-persevä-sopivia, sellaisia, joita ei ainakaan toistaiseksi ole vastaan muilla päällä kävellyt.
Nyt tunnustin töissäkin, että kävelen lapsityövoimapaita päälläni. Sen lisäksi tein toisen tilauksen, kaksi paitaa itselleni ja kaksi Hänelle. Ovat niin kauniita, että jos vaan Hänelle päälle menevät, voi olla, joudun tilaamaan pari muutakin juttua. Eikä muuten maksanut paljon, n. 50 juroa lähetyskuluineen. Tosin toimitusaika tulee olemaan kolmisen viikkoa, mutta kiire ei olekaan.
Hän tuskailee elämänsä toisen blogikommentoinnin kanssa. Taitaa jäädä tekemättä, sen verran tuskaisaa on opettelu. Ymmärrän sen hyvin, minulla on töissä tuskaisaa. Kotona sitten on molemmilla kivaa ja mukavaa, tavallista ja rauhallista. Enpä olisi uskonut tällaista olevan olemassakaan, puhumattakaan, että se olisi minulle kelvannut tai tehnyt minut onnelliseksi.
Nyt tunnustin töissäkin, että kävelen lapsityövoimapaita päälläni. Sen lisäksi tein toisen tilauksen, kaksi paitaa itselleni ja kaksi Hänelle. Ovat niin kauniita, että jos vaan Hänelle päälle menevät, voi olla, joudun tilaamaan pari muutakin juttua. Eikä muuten maksanut paljon, n. 50 juroa lähetyskuluineen. Tosin toimitusaika tulee olemaan kolmisen viikkoa, mutta kiire ei olekaan.
Hän tuskailee elämänsä toisen blogikommentoinnin kanssa. Taitaa jäädä tekemättä, sen verran tuskaisaa on opettelu. Ymmärrän sen hyvin, minulla on töissä tuskaisaa. Kotona sitten on molemmilla kivaa ja mukavaa, tavallista ja rauhallista. Enpä olisi uskonut tällaista olevan olemassakaan, puhumattakaan, että se olisi minulle kelvannut tai tehnyt minut onnelliseksi.
maanantai 9. tammikuuta 2017
Pitkästä aikaa
Sunnuntaina kerkesin pitkästä aikaa roolipelailemaan. Olihan jaanaamista, että saimme tehtyä suunnitelman, millä pääsemme pois planeetalta, johon muu joukkue oli edellisellä kerralla karauttanut oikein rytinällä. Aluksemme muistuttaa enemmän siivilää. Mutta kyllä se siitä, meillä on nyt suunnitelma.
Unta on riittänyt. Varmaan riittää ensi yönäkin. Onneksi juhlakausi on ohi, minusta on ihanaa palata takaisin normaaliarkeen. Ainakaan tällä viikolla ei pitäisi luvassa ainoatakaan ylimääräistä ohjelmanumeroa. Nyt syödään ranskalaista kalasoppaa ja sulatellaan joulurippeitä. Ja luetaan. Aloitin Peter Høegin Norsunhoitajien lapset, alku ainakin on lupaava.
Töissä pitäisi oppia pelottavan paljon huhtikuun alkuun mennessä. Jään kuukaudeksi itsekseni, kun varsinainen ammatinharjoittaja lomailee. Todennäköisesti minä menen sitten toukokuussa lataamoon. Tai sitte opin kantapään kautta.
Huvittelimme junamatkalla tutkimalla kiinteistöjä P-Karjalassa. Eihän se vaatisi kuin lottovoiton. Sitten vielä talonmies ja taloudenhoitaja, että me voisimme keskittyä olennaiseen - toisiimme. Oikeastaan "pitkästä aikaa" on aivan väärä termi kuvaamaan tällaista yksinkertaista onnea, joka on vallannut mieleni. Lähempänä on sanonta "ei koskaan". En nimittäin koskaan ole ollut näin onnellinen, kun Hän lupaa minulle meidän olevan yhdessä ja kestävän mitä vain, koska meillä on toisemme.
Hän aikoo ilmiselvästi suojella minua myös itseltäni.
Unta on riittänyt. Varmaan riittää ensi yönäkin. Onneksi juhlakausi on ohi, minusta on ihanaa palata takaisin normaaliarkeen. Ainakaan tällä viikolla ei pitäisi luvassa ainoatakaan ylimääräistä ohjelmanumeroa. Nyt syödään ranskalaista kalasoppaa ja sulatellaan joulurippeitä. Ja luetaan. Aloitin Peter Høegin Norsunhoitajien lapset, alku ainakin on lupaava.
Töissä pitäisi oppia pelottavan paljon huhtikuun alkuun mennessä. Jään kuukaudeksi itsekseni, kun varsinainen ammatinharjoittaja lomailee. Todennäköisesti minä menen sitten toukokuussa lataamoon. Tai sitte opin kantapään kautta.
Huvittelimme junamatkalla tutkimalla kiinteistöjä P-Karjalassa. Eihän se vaatisi kuin lottovoiton. Sitten vielä talonmies ja taloudenhoitaja, että me voisimme keskittyä olennaiseen - toisiimme. Oikeastaan "pitkästä aikaa" on aivan väärä termi kuvaamaan tällaista yksinkertaista onnea, joka on vallannut mieleni. Lähempänä on sanonta "ei koskaan". En nimittäin koskaan ole ollut näin onnellinen, kun Hän lupaa minulle meidän olevan yhdessä ja kestävän mitä vain, koska meillä on toisemme.
Hän aikoo ilmiselvästi suojella minua myös itseltäni.
sunnuntai 8. tammikuuta 2017
Mä menen himaan*
Matka Pohjoisempaan Suomeen venähti yli tunnilla, koska pakkanen ja VR. Minä hullu kävelytin meidät kaupungin halki 30 asteen pakkasessa. Ajattelin ilmeisesti meidän tarvitsevan liikuntaa. Sitä saimme, mutta reidet olivat lasia ja sormet nippu jääpuikkoja.
2,5 h menivät nopeasti. Kerkesin kuitenkin meikata ja vaihtaa vaatteet. Totesin jälleen kerran Hänen olevan komea mies. Minulla on siinäkin mielessä käynyt tuuri. Sain enemmän kuin mistä uskalsin villeimmissä päiväunissani haaveillakaan. Sain enemmän monessa suhteessa, eihän tämä aina silkkaa tanssia ruusuilla ole, kun haavoittunut mieli etsii rajojaan ja testaa rakkautta.
Mutta perjantaina kaikki oli hyvin. Kaupungin laitamilla venesatamassa oli suurehko saunatila, joka täytyi hyväntahtoisista ihmisistä, naurusta, puheesta, leikkimielisestä kisailusta, maisterin uittamisesta hyytävässä Kallavedessä. Paljon oli tarjolla ruokaa ja juomaa. Ihanat kinkerit! Hienoja ihmisiä! Niinpä oli kertakaikkiaan turha keikka poiketa enää baarissa sen päälle, emme sieltäkään jaksaneet edes hotellille kävellä, taksilla hullut ajelimme. Toisaalta pakkanen edelleen teki tuhojaan.
Lauantaina kävimme varhaisella aamupalalla, syötin Häntä kuin pikkulintua. Rakentelin herkkupaloja omalta lautaseltani. Olin onnellinen, ei edes lasten kirkuna häirinnyt. Sen jälkeen vielä hetki koiranunta ennen kuin läksimme ostamaan Hänelle korvaläppiä. Niitä kun ei lähiPirsmasta löytynyt, outoa kyllä. Suunnittelimme juuri siirtymistä tavanomaiseen piilobaariimme, kun edestämme kuului "Siinähän te olette!" Ja niin muuten olimme.
Olipa ihana kohtaaminen! Puhetta, naurua, sielujen sympatiaa, pari kyyneltä, jakamista, antamista ja saamista. Hivenen tunnelmaa onnistuivat latistamaan paikalliset epätoivon kukkaset, joita emme olisi tarvinneet lähellemme, kun omissakin oli käsittelemistä. Seuraavan kerran pitää tavata privaattitiloissa, ettei meitä vain keskeytetä. Sen verran merkittävää tuntuu Kohtalon mielestä tapaamisemme olevan, että se väkistenkin ajaa meitä samaan suuntaan.
Paluumatka oli saatanasta. Hän onnistui loiventamaan olotilansa toisen päivän humalan puolelle. Oli jokseensakin kestäminen junassa. Onneksi kotona meidät pelasti ruoka ja uni. Ja se, että osasin pitää suuni kiinni, vaikka meinasi välillä kiukkukin pukata vieraaksemme. Koti on maailman paras paikka, se tuli taas todettua. *Päässä soi Tundramatiksin biisi.
2,5 h menivät nopeasti. Kerkesin kuitenkin meikata ja vaihtaa vaatteet. Totesin jälleen kerran Hänen olevan komea mies. Minulla on siinäkin mielessä käynyt tuuri. Sain enemmän kuin mistä uskalsin villeimmissä päiväunissani haaveillakaan. Sain enemmän monessa suhteessa, eihän tämä aina silkkaa tanssia ruusuilla ole, kun haavoittunut mieli etsii rajojaan ja testaa rakkautta.
Mutta perjantaina kaikki oli hyvin. Kaupungin laitamilla venesatamassa oli suurehko saunatila, joka täytyi hyväntahtoisista ihmisistä, naurusta, puheesta, leikkimielisestä kisailusta, maisterin uittamisesta hyytävässä Kallavedessä. Paljon oli tarjolla ruokaa ja juomaa. Ihanat kinkerit! Hienoja ihmisiä! Niinpä oli kertakaikkiaan turha keikka poiketa enää baarissa sen päälle, emme sieltäkään jaksaneet edes hotellille kävellä, taksilla hullut ajelimme. Toisaalta pakkanen edelleen teki tuhojaan.
Lauantaina kävimme varhaisella aamupalalla, syötin Häntä kuin pikkulintua. Rakentelin herkkupaloja omalta lautaseltani. Olin onnellinen, ei edes lasten kirkuna häirinnyt. Sen jälkeen vielä hetki koiranunta ennen kuin läksimme ostamaan Hänelle korvaläppiä. Niitä kun ei lähiPirsmasta löytynyt, outoa kyllä. Suunnittelimme juuri siirtymistä tavanomaiseen piilobaariimme, kun edestämme kuului "Siinähän te olette!" Ja niin muuten olimme.
Olipa ihana kohtaaminen! Puhetta, naurua, sielujen sympatiaa, pari kyyneltä, jakamista, antamista ja saamista. Hivenen tunnelmaa onnistuivat latistamaan paikalliset epätoivon kukkaset, joita emme olisi tarvinneet lähellemme, kun omissakin oli käsittelemistä. Seuraavan kerran pitää tavata privaattitiloissa, ettei meitä vain keskeytetä. Sen verran merkittävää tuntuu Kohtalon mielestä tapaamisemme olevan, että se väkistenkin ajaa meitä samaan suuntaan.
Paluumatka oli saatanasta. Hän onnistui loiventamaan olotilansa toisen päivän humalan puolelle. Oli jokseensakin kestäminen junassa. Onneksi kotona meidät pelasti ruoka ja uni. Ja se, että osasin pitää suuni kiinni, vaikka meinasi välillä kiukkukin pukata vieraaksemme. Koti on maailman paras paikka, se tuli taas todettua. *Päässä soi Tundramatiksin biisi.
tiistai 3. tammikuuta 2017
Snif
Mene tiedä, mistä se on tullut, mutta molemmat oireilemme flunssaa tai muuta oireiltaan epämääräistä räkätautia. Sen lisäksi itse olen työperäisen hermoromahduksen partaalla. Kun kollega on poissa, tuska on suuri. Olin jälleen kerran uloskävelyn partaalla, rytmihäiriöitä jo pukkasi.
Nyt vaan ei joutaisi sairastamaan. Pohjoinen Suomi kutsuu perjantaina. Veljen vaimon tytär järjestää valmistujaiset. Veli lupasi kertovansa jotain yllätysuutisia koko poppoolle. Jälleen kerran aiomme pikkuretkellämme yöpyä hotellissa, ei tee mieli vaivata ketään. Mikäli vain VR ja lumitilanne suovat, lauantaina palaamme kotikoloon. Pikkuretket piristävät ja niihin meillä on varaa.
Kävin kaivelemassa tekoturkiksen kellarista. Sen verran räyhäköitä lämpötilalukemia on luvassa pääkaupunkiseudullekin.. Lumi onneksi tuo maailmaan valoa. Onhan päivä sitä paitsi 5 minuuttia pidempi. Kevät tulee.
Muuten kaikki on hyvin. Anoppikaan ei ollut pahemmin haavoittunut, vaikka oli tuuskatanut päälleen eilen. Todennäköisesti huomenna hän jo pääsee kotiin. Merkit vaan ovat ilmassa. Kukaan ei kyllä sitä toivoisi.
Itselleni toivoisin paremmat hermot. Tai terävämmät aivot. Myös uusi työpaikka olisi kiva ylläri. (Onneksi on Hän. En kestäisi ilman.)
Nyt vaan ei joutaisi sairastamaan. Pohjoinen Suomi kutsuu perjantaina. Veljen vaimon tytär järjestää valmistujaiset. Veli lupasi kertovansa jotain yllätysuutisia koko poppoolle. Jälleen kerran aiomme pikkuretkellämme yöpyä hotellissa, ei tee mieli vaivata ketään. Mikäli vain VR ja lumitilanne suovat, lauantaina palaamme kotikoloon. Pikkuretket piristävät ja niihin meillä on varaa.
Kävin kaivelemassa tekoturkiksen kellarista. Sen verran räyhäköitä lämpötilalukemia on luvassa pääkaupunkiseudullekin.. Lumi onneksi tuo maailmaan valoa. Onhan päivä sitä paitsi 5 minuuttia pidempi. Kevät tulee.
Muuten kaikki on hyvin. Anoppikaan ei ollut pahemmin haavoittunut, vaikka oli tuuskatanut päälleen eilen. Todennäköisesti huomenna hän jo pääsee kotiin. Merkit vaan ovat ilmassa. Kukaan ei kyllä sitä toivoisi.
Itselleni toivoisin paremmat hermot. Tai terävämmät aivot. Myös uusi työpaikka olisi kiva ylläri. (Onneksi on Hän. En kestäisi ilman.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)